lauantai 31. toukokuuta 2014

Puutarhajuhlien jälkeen: mahdollinen alku

Maa ei sillä viikolla ollut enää kauniin valkoinen. Kevät oli tullut äkkiä ja noroina kampuksenmäkeä alas. Kevät oli koiran kusta ja ihmisen kusta ja kulkureittejä rajaavia juovia. Kari horjahti kevään keskelle bussista numero 75. Taivas oli niin korkealla, että hän istahti katetun bussipysäkin penkille. Vasta silloin hän huomasi tytön, melkein istui sen syliin. Se vaikutti sammuneelta. Kevätsateen kastelema otsatukka roikkui silmillä. Ei se liian nuori ollut, mutta nuori kuitenkin. Ei sitä siihenkään voinut jättää. Sen olisi korjannut poliisi, eikä sellaisten tyttöjen paikka ole Kisahallin putkassa.

Tyttö mutisi jotain, mutta tarttui Karin tarjoamaan käteen. Kampuksenmäen nouseminen oli haaste. Polku oli viikonlopun sateissa mutaantunut, ja tahdottomana käsipuolessa roikkuva tyttö luisui koko ajan alaspäin muutenkin liukkaalla maalla. Karin piti varoa tosissaan, ettei sen naama olisi pahimmissa kohdissa kyntänyt kuravettä. Lopulta päästiin kampuksenmäen huipulle ja alettiin luistella alas puutaloalueelle.

Heräävä kevät oli väsynyt ja vaiti kuin ihminen puoli kuudelta. Jokunen lintu sirkutti silti jalkapallokenttää reunustavissa puissa. Tyttökin alkoi jo elpyä, kun Kari talutti sitä pihapiiriin. Oli kirkasta ja hiljaista, maailman ensimmäinen päivä. Anni ja lapset olivat Savossa.

Kari istutti tytön olohuoneeseen sohvalle. Sinne se nukahti sillä välin kun Kari kävi keittämässä teetä. Se makasi sikiöasennossa kasvot seinään päin ja oli kaukana. Kari kävi kaatamassa kaksi teemukillista viemäriin ja kiipesi portaat yläkertaan makuuhuoneeseen.

Hän yritti asemoitua nukkumaan. Hän makasi vuoteessa ja ajatteli, että pitäisi ajatella unen tuovia asioita: viileitä peitteitä, viileitä tuulia, tavanomaista kaksoissängyn toisen puolen tuhinaa. Hän kuuli vain tytön hengityksen. Hän ei voinut kuulla tytön hengitystä. Mutta siellä se oli, tyhjän talon jokaisessa huokosessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti