Luin äskettäin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäisen romaanin Mustat morsiamet. Kähköstä ovat minulle suositelleet lukuisat tahot, ja kuuleman mukaan meno vain paranee sarjan edetessä. Hieno romaani Mustat morsiametkin on, parhaasta päästä viime vuosikymmenten historiallista proosaa. Teoksen kronologia kattaa suunnilleen koko 30-luvun; viitekehyksenä on pikkukaupungin työläiskulttuuri, näkövinkkeli on päähenkilö Annan yksityiselämässä, mutta maanalaisessa vasemmistossa toimivan ja poliittiseksi vangiksi päätyvän aviomiehen kautta mukaan tulevat myös ajan yhteiskunnalliset käänteet.
Kirjoitin joskus talvella siitä, miten kovin moni tämän hetken suomalaiskirjailija puuhastelee nimenomaan lähihistorian parissa; toivoin rinnalle lisää 2010-luvulle sijoittuvia aikalaisromaaneja. En ole kääntänyt takkiani, mutta vaikka Kähkönen tuntuu omistaneen koko kirjailijantyönsä nimenomaan tietyn aikakauden ja sosiaalisen luokan kuvaamiselle, sallin sen hänelle mielelläni, kun hän kerran tekee sen näin hyvin. Kiinnostavampaa ehkä on, että olen oman kirjoitustyöni osalta huomannut kuin itsestään muuttaneeni vähän suunnitelmiani. Ensin on toteutettava pari tähän aikaan kytkeytyvää projektia, mutta luulen, että pidemmällä tähtäimellä saatan suunnistaa pysyvämminkin lähihistoriallisen romaanin maailmaan. Ja aikakausi, josta haluan kirjoittaa, on väljästi sama kuin Mustissa morsiamissa; kansalaissodan ja toisen maailmansodan välinen.
Periodin kiinnostavuus johtuu tietysti monestakin seikasta, mutta vuosien 1918-39 poliittinen draama on varmaan se keskeisin vetovoimatekijä. Todennäköisesti "ensimmäisestä tasavallasta" on mahdotontakin kirjoittaa sivuamatta aikakauden yhteiskunnallisia ja poliittisia vastakohtaisuuksia. Kähköse painopiste on työväenaatteessa ja kommunismissa, itseäni äärioikeistolaisuus, Suur-Suomi -hörhöily ja lapuanliike lieveilmiöineen kiinnostavat lopulta enemmän, vaikka toki kun kirjoittaa yhdestä, kirjoittaa toisestakin.
Niin tai näin, ajanjakson oikeistoradikalismi on kiehtonut minua vuosia. Voisin kuvitella valitsevani näkökulmahenkilöitä, jotka ovat siinä mukana kiinteästi ja antaumuksella. Tässä ajassa olen itse tiukasti vasemmalla, ja myös poliittista historiaa tarkasteltaessa on selvää, että sympatiani ovat enemmän köyhien työläisten kuin hurraa-isänmaallisuuteen höyrähtäneiden ylioppilaspoikien ja pohjalaisten suurmaanviljelijöiden puolella. Onko tämä siis ristiriidassa kaunokirjallisten kiinnostuksenkohteideni kanssa?
No, kysymys on tietysti retorinen; jos kokisin sellaista ristiriitaa, en harkitsisi kyseistä kerrontaperspektiiviä. 20-luvun AKS-nuori ei kuitenkaan ole näkökulmahenkilönä yhtä hankala kuin vaikkapa natsiupseeri tai 30-luvun Tsekan kuulustelija. Vouhotus jäi lähinnä naiivin retoriikan tasolle. Lapuan liikkeen urheat muiluttajat ovat vastenmielisempiä, pitkälti tuollaisia koulukiusaajatyyppejä, ja sellaista en luultavasti voisi kertojaksi ottaa.
Mutta se AKS-jengi! Olen ollut sairaalla tavalla kiinnostunut esim. Bobi Sivénin stoorista siitä asti, kun siihen tutustuin. Siinä taas kuvio, joka oli mahdollinen vain 20-luvun alussa. Ensinnäkin nuoren valtion piti tempaista tyhjästä kaikensorttista virkakuntaa, minkä takia reilu parikymppinen kaveri päätyi nimismieheksi kiistanalaiseen raja-Karjalaan. Kun hänen asemapaikkakuntansa sitten päätyi rauhansopimuksessa Neuvostoliiton puolelle, koki sankarimme tappion niin henkilökohtaisena, että ampui kuulan kalloonsa. Eikä tässä vielä kaikki: joku nero kaivoi surmanluodin sieltä kallosta, minkä jälkeen se päätyi Akateemisen Karjala-seuran salinseinälle nauhaan käärittynä pyhäinjäännöksenä. Eivätkä asianosaiset varmaan edes pitäneet toimintaansa erityisen, no, eksentrisenä.
Selväähän se on, että tällaisista hahmoista kiinnostaa kirjoittaa. Heihin nähden kiihkeimpienkin underground-kommareiden mindset tuntuu aika ymmärrettävältä, ja ainakin itse kaipaan kirjoittajana haasteita. Uskottavuuden illuusion luominen AKS-hörhöhahmolle tuntuisi onnistuessaan saavutukselta. Tuo "tapan itseni, koska Karjala" on allekirjoittaneelle se haasteiden haaste, koska oma ajatteluni nojaa niin pitkälle siihen, että minähän en vittu tapata itseäni minkään aatteen edestä. Ja vaikka nuoret miehet tietysti ovat herkimpiä uhrautumaan milloin minkäkin ylevän kangastuksen puolesta, en kyllä muista itse päässeeni sisälle tähän mielentilaan edes nuorempana.
Poliittisen kentän toisella laidalla Kähkösen Anna ihmettelee, miksi lähipiirin miehet, se oma ennen kaikkea, hinkuvat agitoimaan ja parantamaan maailmaa vankilan ja pahemmankin uhalla. Kuvio on klassinen: naiset jäävät pyörittämään arkea, kun miehet sekoilevat. Mutta näinhän se on oikeastikin mennyt.
20- ja 30-luku kiehtovat siksikin, että ovat niin äärimmäisen epäironisia aikakausia. Kirkasotsainen patetia oli ajan nuorisotrendi. Ja nuorihan itse valtiokin oli. Monella eri tasolla noissa ajoissa on kyse nimenomaan siitä: nuoruudesta. Sen ehdottomuudesta, ristiriidoista ja kasvukivuista.
Ainakin toistaiseksi se kiinnostaa minua enemmän kuin kypsä, seesteinen maailman tarkastelu. Olkoon vaikka omaa kyvyttömyyttäni kiistää se tosiasia, etten itse ole enää kohta nuori oikein millään mittapuulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti