Oltiin taas hiljaa. Janette ajatteli,
millaista olisi asua jossain muualla – opiskelijakämpässä
jossain – niin, missä sellaisia yleensäkään oli? Hän ei ollut
aivan varma. No, Kartanonrinteen vanhalla puolella oli pari
opiskelijataloa, mutta niihin hän kieltäytyisi muuttamasta. Sehän
veisi kouluun hakemisen koko pointin. Jossain trendikkäässä
paikassa, Kalliossa, Vallilassa, hän asuisi syksyllä.
Ja kun ensi kesä tulisi, hän ei ehkä
muistaisikaan koko Kartanonrinnettä. Hän ei lojuisi täällä
puistoissa siideritölkki kädessä. Hän ei suutelisi hellyttäviä
paikallisia poikia, jotka eivät koskaan tulisi pääsemään
Kartanonrinteeltä mihinkään. Jos hän äidin luona satunnaisesti
käydessään törmäisi sellaiseen poikaan, johonkin Andyyn nyt
vaikka, hän nostaisi nokkaansa pystyyn kuin aito Kallion tyttö.
Opiskelun oheen hän tarvitsisi työn, mutta hyvästi Kartanonrinteen
Alepa. Jokin mukava kahvila tai Vaasankadulla sijaitseva
pikkubaari...
Muistaisiko hän Sonjaa? Sonjahan tulee
myös jumiutumaan tänne, hän ajatteli. Sonja, meidän ystävyytemme
täytyy päättyä. Se on surullista, jotkut asiat elämässä ovat,
mutta niitä ei kuitenkaan voi välttää.
Kun hän oli lapsi, he asuivat pitkään
uuden ostarin liepeillä kahdeksankerroksisen talon ylimmässä
kerroksessa. Ensin häntä ei päästetty parvekkeelle, mutta sitten
se lasitettiin, ja siitä tuli sallittua aluetta. Hän haki
keittiöjakkaran ja seisoi pitkiä aikoja sen päällä katselemassa
ulos, parveke oli asema-aukiolle päin, siitä näki koko
Kartanonrinteen. Hän otti sen haltuun.
Hän oli kahdeksanvuotias, kun
vanhemmat erosivat, ja siitä asunnosta muutettiin pois.
Sonja oli tietysti jo ala-asteellakin
samassa koulussa, mutta eri luokalla. Aina hymyilevä naama
käytävillä ja pihan asfalttierämaassa. Ala- ja yläaste
sijaitsivat saman pihapiirin eri laidoilla, mutta matka sen pihan yli
oli pitkän kesän mittainen. Miltä tuntui kävellä koulun
pääovista kuudennen luokan päättäjäispäivänä? Janette
muisti, kuinka raskaalta jo ovikin oli tuntunut. Sellainen vanhan
koulukunnan lasiovi, ei sitä ollut tarkoitettu kaksitoistavuotiaiden
availtavaksi.
Ei hän oikeastaan sitä ovea
muistanut. Hän muisti mekon, joka hänellä oli niissä
päättäjäisissä ollut. Se oli ollut kauneinta hänen työläistytön
elämässään siihen asti. Mutta millainen se mekko oli ollut? Siinä
oli meriteema, laivoja. Hän oli pitänyt kaukaisista paikoista
silloin. Enemmänkin kuin koulukavereille oli voinut sanoa.
Janette tajusi, ettei muistanut sitä
ovea, ei sitä kulkemista pihan poikki. Muka viimeistä kävelyä,
vaikka heti elokuussa mittailtiin samaa pihaa. Hän muisti saman
päivän illan, Rapaojan rantsussa, muutamat urheat ala-asteen
päättäneet istumassa härskien ja pelottavien yläkoululaisten
keskellä. Hän ei ollut siellä, hän oli Ginny Weasley. Hän olisi
halunnut olla äidin kanssa kotona ja olla Ginny Weasley. Mutta äiti
oli jossain Jarmon kanssa. Janette ei enää edes muistanut Jarmoa.
Miltä Jarmo oli näyttänyt? Viikset, ei viiksiä, punakat kasvot
leijumassa Kartanonherran ovensuun yllä, äidillä oli silloin
sellainen vaihe. Hän oli mennyt rantsuun, Ginny Weasley ei olisi
mennyt. Siellä hän oli tutustunut Sonjaan.
"Muistatsä sen ala-asteen
päättäripäivän?” Janette kysyi. “Kun me silleen kunnolla
törmättiin?”
Valokatkaisijaa painettiin ja Sonjan
silmät syttyivät. Rekoderlig kaatui, syvänpunainen vana aloitti
kenenkään huomaamatta matkansa lähimpään laskuojaan.
"Totta vitussa. Hyi saatana se oli
ahistavaa. Mikä sen mulkun nimi oli? Ei kukaan vissiin edes tiennyt
sen nimeä? Kuin vanha se oli? Se oli tyyliin lukiolainen. Ja vittu
kouri siellä kaikkia meitä pikkutyttöjä. Vittu mä oksennan, miks
sä muistutit tosta.”
Janette muisti: minikokoinen Sonja,
yhtä tumma ja yhtä tulenpalava, huutamassa myöhäisteini-ikäiselle
niljakkeelle: Runkkari! Pedofiili! Mä soitan kytät! Silmät
liekkejä. Tyyppi oli liuennut paikalta hyvin nopeasti. Silloin minä
päätin Sonja rakastaa sinua, sinä olet Harry Potter, ellei salamaa
otsassa niin sielussa.
Hän levitti käsivartensa.
"Ei kun siks vaan kun sä oot mun
paras ystävä. Ja oot ollu siitä asti.”
Ei ole halausta niin kuin
siideriesanssinen halaus perjantaina alkuillasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti