Olen tässä miettinyt, mikä Daft Punkista on tehnyt kevään kovimman jutun. "Get Lucky" tietysti, mutta niin tehokas ja vastaansanomaton diskobiisi kuin se onkin, kyse tuntuu olevan isommasta kuviosta. Tästä kertoo sekin, että keskustelu lähti käsistä vasta Random Access Memories -albumin perjantaisen ilmestymisen jälkeen. Spotify-aikakausi mahdollistaa välittömän massareaktion, enkä muista, mistä levystä olisin lukenut muutamassa päivässä näin paljon mielipiteitä.
Ylivoimainen valtaosa niistä on ollut positiivisia. Ylivoimainen valtaosa niistä on tullut suunnilleen itseni ikäisiltä ihmisiltä, vajaa kolmekymppisistä nelikymppisiin.
Vähäinen kritiikki on nostanut esiin sellaisia asioita kuin että levy on retroa, että se lähinnä kierrättää ja suoraan samplaa vanhoja ideoita, että se on mukavuudenhaluinen. Joku taisi uskaltaa sanoa ääneenkin: levy on keski-ikäinen.
Siinä se siis on, kipupiste joka tuntuu tekevän itsensä tiettäväksi jokaisessa nykyisessä populaarimusiikkikeskustelussa. Kaikki on jo tehty. Itsetyytyväiset, musiikkihistorian kauttaaltaan tuntevat kriitikot ja makupoliisit luettelevat levyjä arvottaessaan vaikutelistoja, aikakausia ja alagenrejä. Mitään radikaalia ei ole. Mitään nuorekasta ei ole. Skrillex on hyvä, koska sentään ärsyttää vanhuksia.
Oma asemani tässä keskustelussa on vähintään ristiriitainen. Kun taannoin luin Simon Reynoldsin erinomaisen Retromania-kirjan, ärsyynnyin tekijän mukana. Vittu, näin se tosiaan on. Alagenreanalismi ja ainainen vähän tunnettujen 60-luvun kulttiartistien kanavointi on helvetin hermoillekäyvää touhua. Ariel Pink on ylimainostettu levykokoelmarunkkari. Kaikki on ikuista kierrätystä.
Toisaalta: minä en pidä Skrillexistä. Tänä vuonna olen pitänyt muun muassa vuosisatoja vanhaa musiikkiperinnettä muokkaavista Them Bird Thingsistä, Riitaojasta ja Pekko Käpistä. Klassiselta suomirockilta kuulostavasta Pimeys-yhtyeestä ja Ismo Alangon uutuudesta, joka on miehen perinteisin Ismo-levy vuosiin.
Ja uudesta Daft Punkista. Jonkinasteisesta ylipituudestaan huolimatta Random Access Memories on loistava levy.
Miten sitten välttyisin toivottomalta ristiriitaisuudelta? En tiedä, onko se mahdollista, mutta yritetään. Daft Punkin uusi musiikki ei kuulosta vaikutekokoelmalta, vaan luontevalta synteesiltä koetusta, ajatellusta ja kuullusta. Se ei ole aallon harjalla, vaan muistelee vanhoja aallonharjoja. Mikään trendi ei tuota parasta musiikkia ollessaan kuumimmillaan. Kenelläkään ei ole silloin aikaa sellaiseen. Tietysti trendit vaikuttavat nuorten ihmisten elämään juuri huippuvaiheessaan, mutta minähän en olekaan nuori. Minä voin kuunnella musiikkia enkä vallankumousta.
Musiikillisesti Daft Punk on nyt parempi kuin koskaan. Vuonna 1997 se oli uraauurtavampi ja vuonna 2001 täsmälleen ajassa. Nyt se on ajaton. Retroa. Setämusiikkia. Blogijargonin ulottumattomissa.
Paradoksin seuraava osa muodostuukin siitä, että musiikinkuluttajien (ainakin minun tuntemieni musiikinkuluttajien) keski-ikäistyessä Daft Punk on kaikista edellä mainituista syistä kovin mahdollinen juttu ja siten määritelmän mukaan trendikäs. Sen uudella levyllä on helposti lähestyttävää musiikkia, joka kuulostaa viileältä ja tunteelliselta, ammattitaitoiselta, ei-nololta, aavistuksen kerran kuukaudessa iskevää bilemielialaa heijastelevalta. Välillä, kuten huikealla "Instant Crush" -biisillä, tulee mieleen nuoruuden ihastuksiin liittyvää nostalgiaa.
Mitä ihmettä 30-35 -vuotias ihminen muka lauantai-iltana (tai sen illan jälkeisenä aamuna) mieluummin kuuntelisi?
Ja kyllä, voin kuvitella, kuinka paljon tämä kaikki saattaa vituttaa vihaisia kaksikymppisiä. Vihatkaa rauhassa, se on oikeutenne.
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
maanantai 13. toukokuuta 2013
Ainoasta elämästä
Suomessa tällä hetkellä vallitseva kieltämisen ja moralisoinnin kulttuuri ahdistaa minua. Maa tuntuu olevan täynnä ihmisiä, jotka eivät tyydy tekemään omia elämäntaparatkaisujaan; heillä on mielestään oikeus kertoa muillekin, miten näiden tulisi elää. Kyseessä täytyy olla jonkinlainen yleinen trendi, koska tätä mussutusta kuuluu niin monelta suunnalta. Pekka Puska, Päivi Räsänen, Matti Apunen - kolme hyvin eri tavoin ärsyttävää ihmistä, joita yhdistää vankka usko siihen, että juuri heillä on valtuudet kertoa ihmisille, miten näiden tulisi ainoassa elämässään menetellä. He ovat tietysti vain jäävuoren huippu, heidän kaltaistensa ihmisten esimerkin ansiosta meillä nykyään jokainen toistaitoinen pääkirjoitustoimittaja voi esittää mukamas yleisiä totuuksia ihmisten elämäntavoista ja niiden kansantaloudellisista vaikutuksista. Puskalla, Räsäsellä ja Apusella on konkreettista valtaa, ja kuvion toinen taso liittyy sitten mielipideilmapiirin muokkaamiseen median kautta: kun tarpeeksi hoetaan, että suomalaiset ovat niin läskejä juoppoja, että se tuhoaa yhteiskuntamme, niin totuushan siitä tulee.
Kukaan ei enää kyseenalaista sellaisia väitteitä. Niihin voidaan silti suhtautua kahdella tapaa, mutta ainoastaan alkuperäisen hokeman määrittelemässä kehyksessä. Toiset hymistelevät, toiset joutuvat puolustuskannalle. Vaikkapa alkoholipoliittisissa kysymyksissä nämä jälkimmäiset joutuvat argumentoimaan sen suuntaisesti, että eihän kieltoihin perustuva alkoholipolitiikka ole koskaan vähentänyt kulutusta. Tälle argumentille on kyllä vankat perusteet: kieltolaki sysäsi kulutuksen aikanaan räjähdysmäiseen kasvuun, ja jos seuraava "nousukausi" korreloikin keskioluen vapauttamisen kanssa, oli tuolloin ilmassa kyllä muitakin radikaaleja kulttuuri- ja elämäntapamuutoksia. Viime aikojen kehityskuluista ja melko poukkoilevista lainviilauksista taas on vaikea tehdä mitään selviä johtopäätöksiä.
Olennaisempaa silti on, että vaikka vapauksien salliminen ihmisille todella todistettavasti johtaisi kansanterveydellisen kustannustaakan kasvuun, vapaassa yhteiskunnassa kai pitäisi sallia ihmisille - no, vapauksia. Se on ikään kuin periaatteellinen kysymys.
Toisaalta olen viime vuosina ollut kovin surullinen siitä kaltoinkohtelusta, jonka uhriksi koko vapauden käsite on meilläkin joutunut. Teinilibertaarit tuntuvat pitkälti kaapanneen sen omakseen. Heidän vapautensa on ruskeapaidan vapautta sortaa muita. Vähän laajemmin nähtynä maltillisemmillakin oikeistotahoilla tunnutaan ymmärtävän vain ja ainoastaan rahan tekemisen vapautta, vaikka oikeaa vapautta kai olisi antaa ihmisille kaikki realistiset mahdollisuudet käyttää ainoa elämänsä juuri siihen, mihin he haluavat sen käyttää.
Naiivina nuorena olin jonkin aikaa viehättynyt populaarisatanismin yhteydessä usein mainittuun maksiimiin, jonka mukaan ihmisen pitäisi tehdä mitä haluaa, kunhan ei vahingoita muita. Käytännössä tämän toteuttaminen on osoittautunut mahdottomaksi, mutta ohjenuorana se on silti parempi kuin meille nykyään syötettävä kaksinaismoralismi, joka toisaalta ohjeistaa tavallista tallaajaa olemaan kiltti, kunnollinen ja tuottava orja ja toisaalta suo rahan perässä juoksijoille kaikki oikeudet nitistää muiden ihmisten vapauksia juuri niin syvälle mutaiseen maahan kuin finanssikeinottelun vain muutaman vuosikymmenen ikäiset lainalaisuudet ovat sillä hetkellä vaativinaan.
Näitä sikoja ei mikään ärsytä niin paljon kuin ihminen, vaikkapa Kallion juoppo, joka silkalla olemassaolollaan hieroo heidän naamoihinsa sitä ajatusta, että elämänkohtaloita on moneksi eikä kukaan ole robotti - tai sellaista ei pitäisi keneltäkään ainakaan vaatia.
Se Kallion juoppo ei varmastikaan ole onnellinen, mutta onko Matti Apunen sitten? Jokaisella meistä tosiaan on se yksi elämä. Minä ainakin pelkään kuolemaa ja olen tuskallisen tietoinen elämän rajallisuudesta. Sen sijaan, että murehtisin tätä, olen päättänyt käyttää mahdollisimman suuren osan elämästäni juuri minulle mieluisten asioiden tekemiseen. Toista mahdollisuutta en saa.
Vapaus ei ole teoreettinen käsite, se ei ole ajatushautomon lasi-ikkunoiden takana tapahtuvaa käsitepallottelua, epätoivoista itkemistä valtalehden sivuilla.
Vapautta on aamukahvi ajan kanssa, iltaolut kun siltä tuntuu. Maailmassa on vieläkin paljon orjia - ja tarkoitan tätä ihan konkreettisesti. Minulla on suuri onni olla olematta sellainen, melkoisella todennäköisyydellä myös tätä lukevalla ihmisellä.
Arvostakaa sitä onnea, käyttäkää sitä vapautta. Jotta teidän ei tarvitse kuolla turhautuneina.
Kukaan ei enää kyseenalaista sellaisia väitteitä. Niihin voidaan silti suhtautua kahdella tapaa, mutta ainoastaan alkuperäisen hokeman määrittelemässä kehyksessä. Toiset hymistelevät, toiset joutuvat puolustuskannalle. Vaikkapa alkoholipoliittisissa kysymyksissä nämä jälkimmäiset joutuvat argumentoimaan sen suuntaisesti, että eihän kieltoihin perustuva alkoholipolitiikka ole koskaan vähentänyt kulutusta. Tälle argumentille on kyllä vankat perusteet: kieltolaki sysäsi kulutuksen aikanaan räjähdysmäiseen kasvuun, ja jos seuraava "nousukausi" korreloikin keskioluen vapauttamisen kanssa, oli tuolloin ilmassa kyllä muitakin radikaaleja kulttuuri- ja elämäntapamuutoksia. Viime aikojen kehityskuluista ja melko poukkoilevista lainviilauksista taas on vaikea tehdä mitään selviä johtopäätöksiä.
Olennaisempaa silti on, että vaikka vapauksien salliminen ihmisille todella todistettavasti johtaisi kansanterveydellisen kustannustaakan kasvuun, vapaassa yhteiskunnassa kai pitäisi sallia ihmisille - no, vapauksia. Se on ikään kuin periaatteellinen kysymys.
Toisaalta olen viime vuosina ollut kovin surullinen siitä kaltoinkohtelusta, jonka uhriksi koko vapauden käsite on meilläkin joutunut. Teinilibertaarit tuntuvat pitkälti kaapanneen sen omakseen. Heidän vapautensa on ruskeapaidan vapautta sortaa muita. Vähän laajemmin nähtynä maltillisemmillakin oikeistotahoilla tunnutaan ymmärtävän vain ja ainoastaan rahan tekemisen vapautta, vaikka oikeaa vapautta kai olisi antaa ihmisille kaikki realistiset mahdollisuudet käyttää ainoa elämänsä juuri siihen, mihin he haluavat sen käyttää.
Naiivina nuorena olin jonkin aikaa viehättynyt populaarisatanismin yhteydessä usein mainittuun maksiimiin, jonka mukaan ihmisen pitäisi tehdä mitä haluaa, kunhan ei vahingoita muita. Käytännössä tämän toteuttaminen on osoittautunut mahdottomaksi, mutta ohjenuorana se on silti parempi kuin meille nykyään syötettävä kaksinaismoralismi, joka toisaalta ohjeistaa tavallista tallaajaa olemaan kiltti, kunnollinen ja tuottava orja ja toisaalta suo rahan perässä juoksijoille kaikki oikeudet nitistää muiden ihmisten vapauksia juuri niin syvälle mutaiseen maahan kuin finanssikeinottelun vain muutaman vuosikymmenen ikäiset lainalaisuudet ovat sillä hetkellä vaativinaan.
Näitä sikoja ei mikään ärsytä niin paljon kuin ihminen, vaikkapa Kallion juoppo, joka silkalla olemassaolollaan hieroo heidän naamoihinsa sitä ajatusta, että elämänkohtaloita on moneksi eikä kukaan ole robotti - tai sellaista ei pitäisi keneltäkään ainakaan vaatia.
Se Kallion juoppo ei varmastikaan ole onnellinen, mutta onko Matti Apunen sitten? Jokaisella meistä tosiaan on se yksi elämä. Minä ainakin pelkään kuolemaa ja olen tuskallisen tietoinen elämän rajallisuudesta. Sen sijaan, että murehtisin tätä, olen päättänyt käyttää mahdollisimman suuren osan elämästäni juuri minulle mieluisten asioiden tekemiseen. Toista mahdollisuutta en saa.
Vapaus ei ole teoreettinen käsite, se ei ole ajatushautomon lasi-ikkunoiden takana tapahtuvaa käsitepallottelua, epätoivoista itkemistä valtalehden sivuilla.
Vapautta on aamukahvi ajan kanssa, iltaolut kun siltä tuntuu. Maailmassa on vieläkin paljon orjia - ja tarkoitan tätä ihan konkreettisesti. Minulla on suuri onni olla olematta sellainen, melkoisella todennäköisyydellä myös tätä lukevalla ihmisellä.
Arvostakaa sitä onnea, käyttäkää sitä vapautta. Jotta teidän ei tarvitse kuolla turhautuneina.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Ei ole halausta kuin siideriesanssinen halaus
Oltiin taas hiljaa. Janette ajatteli,
millaista olisi asua jossain muualla – opiskelijakämpässä
jossain – niin, missä sellaisia yleensäkään oli? Hän ei ollut
aivan varma. No, Kartanonrinteen vanhalla puolella oli pari
opiskelijataloa, mutta niihin hän kieltäytyisi muuttamasta. Sehän
veisi kouluun hakemisen koko pointin. Jossain trendikkäässä
paikassa, Kalliossa, Vallilassa, hän asuisi syksyllä.
Ja kun ensi kesä tulisi, hän ei ehkä
muistaisikaan koko Kartanonrinnettä. Hän ei lojuisi täällä
puistoissa siideritölkki kädessä. Hän ei suutelisi hellyttäviä
paikallisia poikia, jotka eivät koskaan tulisi pääsemään
Kartanonrinteeltä mihinkään. Jos hän äidin luona satunnaisesti
käydessään törmäisi sellaiseen poikaan, johonkin Andyyn nyt
vaikka, hän nostaisi nokkaansa pystyyn kuin aito Kallion tyttö.
Opiskelun oheen hän tarvitsisi työn, mutta hyvästi Kartanonrinteen
Alepa. Jokin mukava kahvila tai Vaasankadulla sijaitseva
pikkubaari...
Muistaisiko hän Sonjaa? Sonjahan tulee
myös jumiutumaan tänne, hän ajatteli. Sonja, meidän ystävyytemme
täytyy päättyä. Se on surullista, jotkut asiat elämässä ovat,
mutta niitä ei kuitenkaan voi välttää.
Kun hän oli lapsi, he asuivat pitkään
uuden ostarin liepeillä kahdeksankerroksisen talon ylimmässä
kerroksessa. Ensin häntä ei päästetty parvekkeelle, mutta sitten
se lasitettiin, ja siitä tuli sallittua aluetta. Hän haki
keittiöjakkaran ja seisoi pitkiä aikoja sen päällä katselemassa
ulos, parveke oli asema-aukiolle päin, siitä näki koko
Kartanonrinteen. Hän otti sen haltuun.
Hän oli kahdeksanvuotias, kun
vanhemmat erosivat, ja siitä asunnosta muutettiin pois.
Sonja oli tietysti jo ala-asteellakin
samassa koulussa, mutta eri luokalla. Aina hymyilevä naama
käytävillä ja pihan asfalttierämaassa. Ala- ja yläaste
sijaitsivat saman pihapiirin eri laidoilla, mutta matka sen pihan yli
oli pitkän kesän mittainen. Miltä tuntui kävellä koulun
pääovista kuudennen luokan päättäjäispäivänä? Janette
muisti, kuinka raskaalta jo ovikin oli tuntunut. Sellainen vanhan
koulukunnan lasiovi, ei sitä ollut tarkoitettu kaksitoistavuotiaiden
availtavaksi.
Ei hän oikeastaan sitä ovea
muistanut. Hän muisti mekon, joka hänellä oli niissä
päättäjäisissä ollut. Se oli ollut kauneinta hänen työläistytön
elämässään siihen asti. Mutta millainen se mekko oli ollut? Siinä
oli meriteema, laivoja. Hän oli pitänyt kaukaisista paikoista
silloin. Enemmänkin kuin koulukavereille oli voinut sanoa.
Janette tajusi, ettei muistanut sitä
ovea, ei sitä kulkemista pihan poikki. Muka viimeistä kävelyä,
vaikka heti elokuussa mittailtiin samaa pihaa. Hän muisti saman
päivän illan, Rapaojan rantsussa, muutamat urheat ala-asteen
päättäneet istumassa härskien ja pelottavien yläkoululaisten
keskellä. Hän ei ollut siellä, hän oli Ginny Weasley. Hän olisi
halunnut olla äidin kanssa kotona ja olla Ginny Weasley. Mutta äiti
oli jossain Jarmon kanssa. Janette ei enää edes muistanut Jarmoa.
Miltä Jarmo oli näyttänyt? Viikset, ei viiksiä, punakat kasvot
leijumassa Kartanonherran ovensuun yllä, äidillä oli silloin
sellainen vaihe. Hän oli mennyt rantsuun, Ginny Weasley ei olisi
mennyt. Siellä hän oli tutustunut Sonjaan.
"Muistatsä sen ala-asteen
päättäripäivän?” Janette kysyi. “Kun me silleen kunnolla
törmättiin?”
Valokatkaisijaa painettiin ja Sonjan
silmät syttyivät. Rekoderlig kaatui, syvänpunainen vana aloitti
kenenkään huomaamatta matkansa lähimpään laskuojaan.
"Totta vitussa. Hyi saatana se oli
ahistavaa. Mikä sen mulkun nimi oli? Ei kukaan vissiin edes tiennyt
sen nimeä? Kuin vanha se oli? Se oli tyyliin lukiolainen. Ja vittu
kouri siellä kaikkia meitä pikkutyttöjä. Vittu mä oksennan, miks
sä muistutit tosta.”
Janette muisti: minikokoinen Sonja,
yhtä tumma ja yhtä tulenpalava, huutamassa myöhäisteini-ikäiselle
niljakkeelle: Runkkari! Pedofiili! Mä soitan kytät! Silmät
liekkejä. Tyyppi oli liuennut paikalta hyvin nopeasti. Silloin minä
päätin Sonja rakastaa sinua, sinä olet Harry Potter, ellei salamaa
otsassa niin sielussa.
Hän levitti käsivartensa.
"Ei kun siks vaan kun sä oot mun
paras ystävä. Ja oot ollu siitä asti.”
Ei ole halausta niin kuin
siideriesanssinen halaus perjantaina alkuillasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)