keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Uudesta Daft Punkista

Olen tässä miettinyt, mikä Daft Punkista on tehnyt kevään kovimman jutun. "Get Lucky" tietysti, mutta niin tehokas ja vastaansanomaton diskobiisi kuin se onkin, kyse tuntuu olevan isommasta kuviosta. Tästä kertoo sekin, että keskustelu lähti käsistä vasta Random Access Memories -albumin perjantaisen ilmestymisen jälkeen. Spotify-aikakausi mahdollistaa välittömän massareaktion, enkä muista, mistä levystä olisin lukenut muutamassa päivässä näin paljon mielipiteitä.

Ylivoimainen valtaosa niistä on ollut positiivisia. Ylivoimainen valtaosa niistä on tullut suunnilleen itseni ikäisiltä ihmisiltä, vajaa kolmekymppisistä nelikymppisiin.

Vähäinen kritiikki on nostanut esiin sellaisia asioita kuin että levy on retroa, että se lähinnä kierrättää ja suoraan samplaa vanhoja ideoita, että se on mukavuudenhaluinen. Joku taisi uskaltaa sanoa ääneenkin: levy on keski-ikäinen.

Siinä se siis on, kipupiste joka tuntuu tekevän itsensä tiettäväksi jokaisessa nykyisessä populaarimusiikkikeskustelussa. Kaikki on jo tehty. Itsetyytyväiset, musiikkihistorian kauttaaltaan tuntevat kriitikot ja makupoliisit luettelevat levyjä arvottaessaan vaikutelistoja, aikakausia ja alagenrejä. Mitään radikaalia ei ole. Mitään nuorekasta ei ole. Skrillex on hyvä, koska sentään ärsyttää vanhuksia.

Oma asemani tässä keskustelussa on vähintään ristiriitainen. Kun taannoin luin Simon Reynoldsin erinomaisen Retromania-kirjan, ärsyynnyin tekijän mukana. Vittu, näin se tosiaan on. Alagenreanalismi ja ainainen vähän tunnettujen 60-luvun kulttiartistien kanavointi on helvetin hermoillekäyvää touhua. Ariel Pink on ylimainostettu levykokoelmarunkkari. Kaikki on ikuista kierrätystä.

Toisaalta: minä en pidä Skrillexistä. Tänä vuonna olen pitänyt muun muassa vuosisatoja vanhaa musiikkiperinnettä muokkaavista Them Bird Thingsistä, Riitaojasta ja Pekko Käpistä. Klassiselta suomirockilta kuulostavasta Pimeys-yhtyeestä ja Ismo Alangon uutuudesta, joka on miehen perinteisin Ismo-levy vuosiin.

Ja uudesta Daft Punkista. Jonkinasteisesta ylipituudestaan huolimatta Random Access Memories on loistava levy.

Miten sitten välttyisin toivottomalta ristiriitaisuudelta? En tiedä, onko se mahdollista, mutta yritetään. Daft Punkin uusi musiikki ei kuulosta vaikutekokoelmalta, vaan luontevalta synteesiltä koetusta, ajatellusta ja kuullusta. Se ei ole aallon harjalla, vaan muistelee vanhoja aallonharjoja. Mikään trendi ei tuota parasta musiikkia ollessaan kuumimmillaan. Kenelläkään ei ole silloin aikaa sellaiseen. Tietysti trendit vaikuttavat nuorten ihmisten elämään juuri huippuvaiheessaan, mutta minähän en olekaan nuori. Minä voin kuunnella musiikkia enkä vallankumousta.

Musiikillisesti Daft Punk on nyt parempi kuin koskaan. Vuonna 1997 se oli uraauurtavampi ja vuonna 2001 täsmälleen ajassa. Nyt se on ajaton. Retroa. Setämusiikkia. Blogijargonin ulottumattomissa.

Paradoksin seuraava osa muodostuukin siitä, että musiikinkuluttajien (ainakin minun tuntemieni musiikinkuluttajien) keski-ikäistyessä Daft Punk on kaikista edellä mainituista syistä kovin mahdollinen juttu ja siten määritelmän mukaan trendikäs. Sen uudella levyllä on helposti lähestyttävää musiikkia, joka kuulostaa viileältä ja tunteelliselta, ammattitaitoiselta, ei-nololta, aavistuksen kerran kuukaudessa iskevää bilemielialaa heijastelevalta. Välillä, kuten huikealla "Instant Crush" -biisillä, tulee mieleen nuoruuden ihastuksiin liittyvää nostalgiaa.

Mitä ihmettä 30-35 -vuotias ihminen muka lauantai-iltana (tai sen illan jälkeisenä aamuna) mieluummin kuuntelisi?

Ja kyllä, voin kuvitella, kuinka paljon tämä kaikki saattaa vituttaa vihaisia kaksikymppisiä. Vihatkaa rauhassa, se on oikeutenne.





maanantai 13. toukokuuta 2013

Ainoasta elämästä

Suomessa tällä hetkellä vallitseva kieltämisen ja moralisoinnin kulttuuri ahdistaa minua. Maa tuntuu olevan täynnä ihmisiä, jotka eivät tyydy tekemään omia elämäntaparatkaisujaan; heillä on mielestään oikeus kertoa muillekin, miten näiden tulisi elää. Kyseessä täytyy olla jonkinlainen yleinen trendi, koska tätä mussutusta kuuluu niin monelta suunnalta. Pekka Puska, Päivi Räsänen, Matti Apunen - kolme hyvin eri tavoin ärsyttävää ihmistä, joita yhdistää vankka usko siihen, että juuri heillä on valtuudet kertoa ihmisille, miten näiden tulisi ainoassa elämässään menetellä. He ovat tietysti vain jäävuoren huippu, heidän kaltaistensa ihmisten esimerkin ansiosta meillä nykyään jokainen toistaitoinen pääkirjoitustoimittaja voi esittää mukamas yleisiä totuuksia ihmisten elämäntavoista ja niiden kansantaloudellisista vaikutuksista. Puskalla, Räsäsellä ja Apusella on konkreettista valtaa, ja kuvion toinen taso liittyy sitten mielipideilmapiirin muokkaamiseen median kautta: kun tarpeeksi hoetaan, että suomalaiset ovat niin läskejä juoppoja, että se tuhoaa yhteiskuntamme, niin totuushan siitä tulee.

Kukaan ei enää kyseenalaista sellaisia väitteitä. Niihin voidaan silti suhtautua kahdella tapaa, mutta ainoastaan alkuperäisen hokeman määrittelemässä kehyksessä. Toiset hymistelevät, toiset joutuvat puolustuskannalle. Vaikkapa alkoholipoliittisissa kysymyksissä nämä jälkimmäiset joutuvat argumentoimaan sen suuntaisesti, että eihän kieltoihin perustuva alkoholipolitiikka ole koskaan vähentänyt kulutusta. Tälle argumentille on kyllä vankat perusteet: kieltolaki sysäsi kulutuksen aikanaan räjähdysmäiseen kasvuun, ja jos seuraava "nousukausi" korreloikin keskioluen vapauttamisen kanssa, oli tuolloin ilmassa kyllä muitakin radikaaleja kulttuuri- ja elämäntapamuutoksia. Viime aikojen kehityskuluista ja melko poukkoilevista lainviilauksista taas on vaikea tehdä mitään selviä johtopäätöksiä.

Olennaisempaa silti on, että vaikka vapauksien salliminen ihmisille todella todistettavasti johtaisi kansanterveydellisen kustannustaakan kasvuun, vapaassa yhteiskunnassa kai pitäisi sallia ihmisille - no, vapauksia. Se on ikään kuin periaatteellinen kysymys.

Toisaalta olen viime vuosina ollut kovin surullinen siitä kaltoinkohtelusta, jonka uhriksi koko vapauden käsite on meilläkin joutunut. Teinilibertaarit tuntuvat pitkälti kaapanneen sen omakseen. Heidän vapautensa on ruskeapaidan vapautta sortaa muita. Vähän laajemmin nähtynä maltillisemmillakin oikeistotahoilla tunnutaan ymmärtävän vain ja ainoastaan rahan tekemisen vapautta, vaikka oikeaa vapautta kai olisi antaa ihmisille kaikki realistiset mahdollisuudet käyttää ainoa elämänsä juuri siihen, mihin he haluavat sen käyttää.

Naiivina nuorena olin jonkin aikaa viehättynyt populaarisatanismin yhteydessä usein mainittuun maksiimiin, jonka mukaan ihmisen pitäisi tehdä mitä haluaa, kunhan ei vahingoita muita. Käytännössä tämän toteuttaminen on osoittautunut mahdottomaksi, mutta ohjenuorana se on silti parempi kuin meille nykyään syötettävä kaksinaismoralismi, joka toisaalta ohjeistaa tavallista tallaajaa olemaan kiltti, kunnollinen ja tuottava orja ja toisaalta suo rahan perässä juoksijoille kaikki oikeudet nitistää muiden ihmisten vapauksia juuri niin syvälle mutaiseen maahan kuin finanssikeinottelun vain muutaman vuosikymmenen ikäiset lainalaisuudet ovat sillä hetkellä vaativinaan.

Näitä sikoja ei mikään ärsytä niin paljon kuin ihminen, vaikkapa Kallion juoppo, joka silkalla olemassaolollaan hieroo heidän naamoihinsa sitä ajatusta, että elämänkohtaloita on moneksi eikä kukaan ole robotti - tai sellaista ei pitäisi keneltäkään ainakaan vaatia.

Se Kallion juoppo ei varmastikaan ole onnellinen, mutta onko Matti Apunen sitten? Jokaisella meistä tosiaan on se yksi elämä. Minä ainakin pelkään kuolemaa ja olen tuskallisen tietoinen elämän rajallisuudesta. Sen sijaan, että murehtisin tätä, olen päättänyt käyttää mahdollisimman suuren osan elämästäni juuri minulle mieluisten asioiden tekemiseen. Toista mahdollisuutta en saa.

Vapaus ei ole teoreettinen käsite, se ei ole ajatushautomon lasi-ikkunoiden takana tapahtuvaa käsitepallottelua, epätoivoista itkemistä valtalehden sivuilla.

Vapautta on aamukahvi ajan kanssa, iltaolut kun siltä tuntuu. Maailmassa on vieläkin paljon orjia - ja tarkoitan tätä ihan konkreettisesti. Minulla on suuri onni olla olematta sellainen, melkoisella todennäköisyydellä myös tätä lukevalla ihmisellä.

Arvostakaa sitä onnea, käyttäkää sitä vapautta. Jotta teidän ei tarvitse kuolla turhautuneina.




perjantai 3. toukokuuta 2013

Ei ole halausta kuin siideriesanssinen halaus

Oltiin taas hiljaa. Janette ajatteli, millaista olisi asua jossain muualla – opiskelijakämpässä jossain – niin, missä sellaisia yleensäkään oli? Hän ei ollut aivan varma. No, Kartanonrinteen vanhalla puolella oli pari opiskelijataloa, mutta niihin hän kieltäytyisi muuttamasta. Sehän veisi kouluun hakemisen koko pointin. Jossain trendikkäässä paikassa, Kalliossa, Vallilassa, hän asuisi syksyllä.

Ja kun ensi kesä tulisi, hän ei ehkä muistaisikaan koko Kartanonrinnettä. Hän ei lojuisi täällä puistoissa siideritölkki kädessä. Hän ei suutelisi hellyttäviä paikallisia poikia, jotka eivät koskaan tulisi pääsemään Kartanonrinteeltä mihinkään. Jos hän äidin luona satunnaisesti käydessään törmäisi sellaiseen poikaan, johonkin Andyyn nyt vaikka, hän nostaisi nokkaansa pystyyn kuin aito Kallion tyttö. Opiskelun oheen hän tarvitsisi työn, mutta hyvästi Kartanonrinteen Alepa. Jokin mukava kahvila tai Vaasankadulla sijaitseva pikkubaari...

Muistaisiko hän Sonjaa? Sonjahan tulee myös jumiutumaan tänne, hän ajatteli. Sonja, meidän ystävyytemme täytyy päättyä. Se on surullista, jotkut asiat elämässä ovat, mutta niitä ei kuitenkaan voi välttää.

Kun hän oli lapsi, he asuivat pitkään uuden ostarin liepeillä kahdeksankerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Ensin häntä ei päästetty parvekkeelle, mutta sitten se lasitettiin, ja siitä tuli sallittua aluetta. Hän haki keittiöjakkaran ja seisoi pitkiä aikoja sen päällä katselemassa ulos, parveke oli asema-aukiolle päin, siitä näki koko Kartanonrinteen. Hän otti sen haltuun.

Hän oli kahdeksanvuotias, kun vanhemmat erosivat, ja siitä asunnosta muutettiin pois.

Sonja oli tietysti jo ala-asteellakin samassa koulussa, mutta eri luokalla. Aina hymyilevä naama käytävillä ja pihan asfalttierämaassa. Ala- ja yläaste sijaitsivat saman pihapiirin eri laidoilla, mutta matka sen pihan yli oli pitkän kesän mittainen. Miltä tuntui kävellä koulun pääovista kuudennen luokan päättäjäispäivänä? Janette muisti, kuinka raskaalta jo ovikin oli tuntunut. Sellainen vanhan koulukunnan lasiovi, ei sitä ollut tarkoitettu kaksitoistavuotiaiden availtavaksi.

Ei hän oikeastaan sitä ovea muistanut. Hän muisti mekon, joka hänellä oli niissä päättäjäisissä ollut. Se oli ollut kauneinta hänen työläistytön elämässään siihen asti. Mutta millainen se mekko oli ollut? Siinä oli meriteema, laivoja. Hän oli pitänyt kaukaisista paikoista silloin. Enemmänkin kuin koulukavereille oli voinut sanoa.

Janette tajusi, ettei muistanut sitä ovea, ei sitä kulkemista pihan poikki. Muka viimeistä kävelyä, vaikka heti elokuussa mittailtiin samaa pihaa. Hän muisti saman päivän illan, Rapaojan rantsussa, muutamat urheat ala-asteen päättäneet istumassa härskien ja pelottavien yläkoululaisten keskellä. Hän ei ollut siellä, hän oli Ginny Weasley. Hän olisi halunnut olla äidin kanssa kotona ja olla Ginny Weasley. Mutta äiti oli jossain Jarmon kanssa. Janette ei enää edes muistanut Jarmoa. Miltä Jarmo oli näyttänyt? Viikset, ei viiksiä, punakat kasvot leijumassa Kartanonherran ovensuun yllä, äidillä oli silloin sellainen vaihe. Hän oli mennyt rantsuun, Ginny Weasley ei olisi mennyt. Siellä hän oli tutustunut Sonjaan.

"Muistatsä sen ala-asteen päättäripäivän?” Janette kysyi. “Kun me silleen kunnolla törmättiin?”

Valokatkaisijaa painettiin ja Sonjan silmät syttyivät. Rekoderlig kaatui, syvänpunainen vana aloitti kenenkään huomaamatta matkansa lähimpään laskuojaan.

"Totta vitussa. Hyi saatana se oli ahistavaa. Mikä sen mulkun nimi oli? Ei kukaan vissiin edes tiennyt sen nimeä? Kuin vanha se oli? Se oli tyyliin lukiolainen. Ja vittu kouri siellä kaikkia meitä pikkutyttöjä. Vittu mä oksennan, miks sä muistutit tosta.”

Janette muisti: minikokoinen Sonja, yhtä tumma ja yhtä tulenpalava, huutamassa myöhäisteini-ikäiselle niljakkeelle: Runkkari! Pedofiili! Mä soitan kytät! Silmät liekkejä. Tyyppi oli liuennut paikalta hyvin nopeasti. Silloin minä päätin Sonja rakastaa sinua, sinä olet Harry Potter, ellei salamaa otsassa niin sielussa.

Hän levitti käsivartensa.

"Ei kun siks vaan kun sä oot mun paras ystävä. Ja oot ollu siitä asti.”

Ei ole halausta niin kuin siideriesanssinen halaus perjantaina alkuillasta.