Kaksi romaania saattaa päätyä sattumalta melkein peräkkäin lukulistalle ja synnyttää sellaisen kontrastin, että se alkaa herättää ajatuksia. Luin tuossa Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-aateloidun menestysteoksen Jää. Pidin siitä kyllä, jollain tasolla. Älyllisellä tasolla. Suunnattoman hallittu muoto, tarkkaviivainen miljöökuvaus, jykevää kieltä. Aluksi ajattelin pitäneeni siitä jopa todella paljon.
Sitten tartuin Marjo Niemen aika paljon vähemmälle huomiolle jääneeseen Ihmissyöjän ystävyys -romaaniin ja muistin, että kirjallisuudesta pitää voida hullaantua, ei sekään ole mikään akatemioiden pölyyn tuomittu taidemuoto. Ei mikään taidemuoto ole. Lundberg unohtui nopeasti, kun tempaannuin Niemen tunnelmaltaan lähes päinvastaisen tekstin mukaan. Ihmissyöjän ystävyys ryöpsähtelee, keuhkoaa, sekoilee ja karkailee käsistä. Se onnistuu vaikeimmassa: olemaan sekä traaginen että hauska romaani. Aivan saatanan hyvä! Toisin kuin Lundberg, se innoittaa itseänikin kirjoittamaan.
Yksi helposti määriteltävä ero näillä kahdella on: toinen sijoittuu 65 vuoden taakse menneisyyteen, toinen tähän päivään.
Voidaan kai sanoa, että historia, nimenomaan lähimenneisyys, on 2000-luvun kotimaisen proosan megatrendi. Kyse ei ole vain keski-ikänsä ylittäneiden kulttuurityyppien muistelusta: ajatelkaa Sofi Oksasta tai Katja Kettua. Historia sallii kirjailijalle paljon vapauksia, koska sen moninaisista käänteistä löytää aina omiin tarkoitusperiinsä sopivan aikakauden. Rohkenen epäillä, että ainakin jotkut tarkoittamistani romaaneista on kirjoitettu agenda edellä ja valittu miljöö sen mukaan. Eihän sekään tietysti väärin ole, vaikka on aika hassua, jos tuollaisesta kirjasta syntyy niin sanottua kansalaiskeskustelua, jonka tiimellyksessä kukaan ei lopulta enää tiedä, puhuttiinko nykypäivästä vai historiasta.
Historiahan on tunnetusti suomalaisille arka aihe, jos kohta varmaan muillekin kansoille. Taideprosaistille on hankalampiakin reittejä iltapäivälehtien palstoille kuin esimerkiksi sotahistoriastamme kirjoittaminen.
Mutta saatana, kyllä aikalaisromaaneja pitäisi olla enemmän! Ihan härskisti 2010-luvulle sijoittuvia, tämän ajan ihmisistä ja ilmiöistä kertovia kirjoja. Sellaisia, joissa mainittaisiin Facebook, suomirap, Kallion gentrifikaatio ja perussuomalaisten nousu. En puhu mistään Tervon Koljatin tai Pete Suhosen Hitlerin kylkiluun kaltaisista toisella kädellä väännetyistä muka-satiireista, vaan täysipainoisista ja tasapuolisista romaaneista. Sellaisessa voi olla rivien välissä kannanottoja, mutta se ei ole niille alisteinen.
Jännä homma: perehtyessäni suomalaisen proosan 150-vuotiseen historiaan olen monesti kiinnostunut eniten teoksista, joita niiden tekijätkään eivät ehkä osanneet kuvitella ajattomiksi. Juhani Ahon Helsinkiin, Joel Lehtosen Kerran kesällä, Veijo Meren Peiliin piirretty nainen: täysiverisiä aikalaisromaaneja, joista ei ole lainkaan vaikeaa nauttia nyt Facebookin aikakaudella. Tai joku Mika Waltarin Appelsiininsiemen - ei ehkä suurta kirjallisuutta, mutta aivan riemastuttava ajankuva. 20- ja 30-lukujen taite onkin äärimmäisen kiinnostavaa aikaa Suomen historiassa, mutta luen mieluummin siitä aikalaisen silmin kuin jonkun besserwisserin nykypäivänä esittämää anakronistista tulkintaa. Kaiken lisäksi nuo historian uudelleenluennat tuppaavat olemaan helkkarin moralistisia, ja sellainen kyllä loukkaa älykkyyttäni. Osaan vetää moraalisia johtopäätöksiä itsekin.
Onneksi loistavia aikalaisromaaneja Suomessa sentään kirjoitetaankin. Ainaisen nihkeilyn sijaan pitää muistaa kehua niitä, joita kohdalle on osunut. Niemen teoksen lisäksi vaikka Pirkko Saision Kohtuuttomuus, Hannu Raittilan koko romaanituotanto, Riku Korhosen kirjat, tietysti Pussikaljaromaani. Saara Henrikssonin Linnunpaino.
Minulla ei edelleenkään ole mitään Ulla-Lena Lundbergiä vastaan, mutta varmasti laatukirjallisuudella olisi enemmän nuoria lukijoita, jos julkisuudessa eniten näkyvien kirjailijoiden joukossa olisi tarpeeksi sellaisia, jotka kirjoittavat tästä ajasta. Toki riittävän etäisyyden päästä ulkopuolelta, ei minkään kuplan sisältä.
