Mussutuksesta

Pääministeri Jyrki Kataisella oli viitisen aikaa minuuttia mussuttaa, kun hän poistui Säätytalolta mussuttaja Pekka Himaseen jotenkin etäisesti liittyvästä mussutustilaisuudesta.

Himasen mussutusta oli julkistettu jonkinnäköisessä vessapaperityyppisessä yhteydessä tänään torstaina.

Koska Katainen pani tämän mussutuksen alulle, luonnollinen kysymys oli, vastasiko mussutus odotuksia.

"Sehän riippuu ihan lukijasta. Luin sitä samalla tavalla kuin kaikkea mussutusta. Puheenvuorossani yritin peittää sen tosiseikan, ettei sen luokan mussutus voi herättää kenessäkään mitään ajatuksia", Katainen sanoi.

Julkistustilaisuudessa mussuttaessaan Katainen tarttui ensimmäisenä Himasen mussutukseen, että hyvinvointivaltio blaa blaa blaa ja vissiin jotenkin kommunistinen homma.

Himanen mussutti jotain, josta mieleen jäi 2.0 ja sehän liittyy kai angrybirdsiin.

"Tämä on mielenkiintoinen ajatusrakennelma. Angrybirdsiä pitäisi uudistaa niin, että se keskittyisi enemmän mussuttamiseen avoimen konfliktin sijaan", Katainen sanoi puheessaan. Hän jatkoi: "Yhteiskunta, jossa mussutusta on pyritty vähentämään, perustuu teollisen yhteiskunnan aikaiseen kuvitelmaan siitä, että sanoilla ja teoilla olisi jokin yhteys. Mussutusajan yhteiskunta voisi lähteä haemaan ratkaisuja vähän toisesta setupista, siitä miten mussutusta voitaisiin edistää."

Paavoharjusta

Paavoharjun fb-sivulla julkaistiin eilen viesti, joka kuului tälle entiteetille tyypillisen kryptiseen tapaan: "RIP Paavoharju 2000-2013". Siinäpä se, ja sen enempää asiasta en tiedä, mutta normaalin tekstintutkimuksen metodit houkuttaisivat siis olettamaan, ettei Paavoharjua enää ole.

On toki niinkin, etteivät mitkään normaalit yhtään minkään alan metodit ole koskaan onnistuneet selvittämään Paavoharjusta juuri mitään. Ehkä silti eräänlainen muistokirjoitus yhdelle 2000-luvun Suomen kiinnostavimmista musiikinlähteistä on paikallaan. Normaali muistokirjoitus ei tietenkään tule kyseeseen.

On vain kolme viikkoa siitä, kun Paavoharjun odotettu ja hämmennystä herättänyt "paluulevy" Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne julkaistiin ja itsekin kehuin sen pystyyn Nuorgamissa:  http://www.nrgm.fi/kritiikit/paavoharju-joko-sina-tulet-tanne-alas-tai-mina-nousen-sinne/ Se onkin melkoinen levy: hiphopin, industrialin, perisuomalaisen erämaakauhun ja universaalin kuoleman, mätänemisen ja hirveyksien pelon yhdistelmä on varmaan koko maailmanlaajuisessa musiikin spektrissäkin uusi sävy. Tämä Lauri Ainalan ja Henri Pulkkisen "Paavoharju mark portti hulluuteen" jäänee silti alaviitteeksi Paavoharjun saagassa. Se tuntuu osalta eri konseptia, ja siksi kai Paavoharju hajosikin. (Tai "hajosi". Ellei ole koskaan ollut olemassa yhtyeenä, ei varmaankaan voi hajota. Paavoharju ei ollut bändi, se oli huhupuhe.)

Alkuperäisen Paavoharjun metsästäminen on kuin metsästäisi vitsin alkuperäistä kerrontayhteyttä, mutta nyt siis assosioin kahdesta ensimmäisestä tällä nimellä julkaistusta levystä Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista. Kuunnelkaapa ne. Ainutlaatuisempaa musiikkia tulee harvoin vastaan. Joskus tuntuu, että kaikki oikeasti hyvät albumit pitäisi rakentaa niiden tapaan. Mikään ei ole suurta, kaikki on fragmentaarista. Niitä kuunnellessaan on metsässä, jossa näkökentan rajalla juoksentelee jatkuvasti hahmoja, joista ei saa otetta. Ehkä kuvittelet ne itse. Outoon paikkaan eksynyt ihminen voi suggeroida itsensä sellaiseen. Jostain kuuluu laulua, ja kun uskaltautuu lähemmäs, näkee Joose Keskitalon laulamassa iskelmää mökin verannalla kossupullo vieressään. Haluaisit huikan, mutta polku veikin jalkasi jonnekin muualle, ja voit vain avuttomana kuunnella, miten Joosen ääni vaimenee ja alkaa sulautua metsän vittumaisimpien lintujen atonaaliseen sirkutukseen.

Tämä on sitä musiikkia, jota Tom Bombadil soitti hobiteille, kun ne heräilivät sen kämpiltä pikkudarrassa. Tolkien olisi ollut mahdollisesti maailman suurin Paavoharju-fani.

Hilton! - ja Lähiöromaani

Katsoin eilen Yle Areenasta Virpi Suutarin dokumentin Hilton!, kun sitä oli minulle suositeltu tahoilta, joiden mielipiteitä arvostan. Enkä suotta katsonutkaan. Elokuva on loistava. Itsekin melko laiskana elokuvien katsojana olen nähnyt viime vuosina useampia hienoja suomalaisia dokkareita, mutta kyllä tämän täytyy olla niitä kaikkia parempi.

Suutari noudattaa klassisista klassisinta ohjetta: näytä, älä selitä. Elokuvassa ei ole kertojanääntä, siinä ovat vain kohteet: joukko eri-ikäisiä, mutta enimmäkseen nuoria itähelsinkiläisiä, joiden elämää määrittävät turhautuminen, työttömyys ja päihteet. Joku tulee raskaaksi, joku soittelee pienelle tyttärelleen kännipuheluita, yhdellä on oikikseen pyrkivä vähän ärsyttävä tyttöystäväkin. Mimmi edellyttää syrjäytyneeltä poikakaveriltaan rahalla hinnoiteltavaa hemmottelua syntymäpäivänä ja välillä muutenkin, mutta suhteessa tuntuu olevan rakkauttakin. Sama ambivalenssi leimaa koko elokuvaa. Sitä katsoessa tajuaa, etteivät mitkään käsitteet ole yksioikoisia: rakkaus, syrjäytyminen, yhteiskuntaluokka.  Katsoja joutuu todella tylyjen kohtausten äärelle, mutta näkee paljon kaunista ja tärkeää. Sama pätee kuviin: ne ovat joskus rumia, joskus kauniita, joskus molempia, aina vaikuttavia.

Niin, se ensikatsomalta hämäävä nimi viittaa Nuorisoasuntosäätiön nuorisohotelliin Herttoniemessä. Osa tarinan päähenkilöistä asuu siellä, karuissa olosuhteissa.

Dokumentti tuntuu amatööristä salatieteeltä. Miten ihmeessä kuvaaja on voinut päästä näin lähelle todellisten ihmisten elämän ydinalueita? Kuka haluaa näyttää tällaista kameralle? On ehkä helpointa suhtautua teokseen, kun ei tarvitse tietää. On vaikeaa yrittää muistaa, että kyse on viime kädessä kuitenkin ainakin osittain fiktiosta. Pohjan on oltava todellisuudessa, mutta se, mitä tarina viestii, ratkeaa leikkauspöydällä.

Minusta se viestii: katsokaa elämän moninaisuutta, yrittäkää ymmärtää, mitä kaikkea täällä tapahtuu.

Itse olen saanut tässä blogissa useasti puffatun Lähiöromaanin siihen kuntoon, että kohta katsotaan, mihin asti sen siivet kantavat. Tällä erää se on siis valmis, ja seuraavat muutosehdotukset tulevat ulkopuoliselta taholta. Tämä liittyy Hilton!iin tietysti samankaltaisen aihemaailman puolesta. Itse asiassa elokuvaa katsoessa tuli vähän omituinen olo. Olette ehkä lukeneet bändihaastatteluja, joissa muusikot kertovat, miten heidän levynsä on sanottu ottaneen vaikutteita sieltä ja sieltä, "mutta oikeesti me kuultiin se levy vasta kun oltiin jo tehty omamme".

No, tässä kävi juuri noin klassisesti. Hilton! käsittelee samankaltaisia ihmisiä kuin Lähiöromaani, ja uskoakseni ainakin osittain on haluttu ottaa vähän samaa näkökulmaakin: sen sijaan, että hurskasteltaisiin ja teoretisoitaisiin ja kehotettaisiin leipomaan pullaa, yritetään näyttää, miltä niissä kämpissä tuntuu, ja miksi se pullan leipominen nyt ei ole ratkaisu mihinkään.

Oli myös pari vähän turhankin detaljitasolle menevää yhtymäkohtaa: pääsykokeisiin lukeva tyttö, Pariisin Kevään käyttö soundtrackina. (Johtuisiko jälkimmäinen seikka siitä, miten Pariisin Kevään musiikissa toiveikkuus ja pohjaton surumieli sulautuvat saumatta yhteen? Se jotenkin tuntuu kuvastavan tilannetta, jossa nuori ihminen, tyhjä taulu, elää näköalatonta elämää.)

Eipä silti, en minä huolissani tästä ole. Jos ajassa todella on jotain, mikä herättää taiteentekijöissä halun sukeltaa keskiluokkaisuuden pinnan alle, se on ihan vitun hyvä homma. Tästä aiheesta voi kertoa monta tarinaa.

Omastani näyttää loppujen lopuksi tulleen julmempi kuin se springsteeniläinen työläisromantiikka, josta aluksi fantasioin. Monelta osin en ole yrittänyt kirjoittaa mitään niin rankkaa kuin Hilton! on, mutta mitä syvemmälle menin aiheeseeni, sitä mahdottomammalta optimismi alkoi tuntua.

Mutta sekin on vain yksi tarina, ja sitä paitsi puhdasta fiktiota, ei dokumentti.

Lähiöromaani: eräät jäähyväiset

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.



Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.



Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.



¡°Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.



Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.



Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.



Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten, tietysti, typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollut; talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.



Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.



Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Mätäjoen rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.



Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.



Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.

Lähiöromaani: katkelma teinirakkaudesta

Lähiöromaani valmistuu hyvää vauhtia. Tässä vielä yksi näytepala, jossa toinen päähenkilömme palaa muutaman vuoden ajassa taaksepäin teini-iän ihastumiseen.




Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.



Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa, joka siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.



Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.



Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.



Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.



Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.



Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.



Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.



Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.



“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.



“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.

Oikeistolaisten taidetraumasta

Kulttuuriministeri disautti Cheekiä, joka on kertonut olevansa oikeistolainen. Kulttuuriministeri myönsi palkinnon Monsp Recordsille, jonka artisteista jotkut ovat esiintyneet vasemmiston juhlissa.

Siinäpä pari turhanpäiväistä keskustelunaihetta päättymässä olevalta viikolta.

Näitä vesilasimyrskyjä on tietysti lietsottu nimenomaan iltapäivälehdistä, joista toisen linja tuntuu nykyään olevan persupopulistinen ja toisen perusporvarillinen. Kyse on siis paitsi liiketoiminnasta, myös poliittisesti motivoidusta hyökkäyksestä oikeistolaisia ärsyttävää Arhinmäkeä kohtaan. Tätä sotaa on käyty vähintään nykyisen hallituskauden ajan, ja sen rivienväliretoriikka tulee aina samasta kulmasta: implikoidaan, että Arhinmäki ja muu nuorvasemmisto edustavat kaupunkilaista elitismiä, joka on vierasta "kansan syville riveille". Tällaisen retoriikan käyttäminen on hirveän kätevää sikäli, että niin saadaan feidattua oikea poliittinen keskustelu taustalle.

Arhinmäen Cheek-lausunto vaikuttaa rehelliseltä ennen kaikkea siksi, että hän tarjosi sillä vastustajilleen ilmaisen lyömäaseen. Cheek on "kansan syvien rivien" (tai ainakin niiden nuorempien segmenttien) rakastama viihdyttäjä, ja mollaamalla häntä Arhinmäki todistaa olevansa paitsi "puolueellinen" (sitähän poliitikot eivät yleensä ole, eiväthän he missään nimessä kuulu puolueisiin), myös elitisti, joka ei ymmärrä kansaa.

Sen sijaan Arhinmäki on palkinnut jonkun hippien levy-yhtiön, jonka tuotoksista kukaan ei tykkää. Ei ainakaan meidän kylällä. Kaverinsa palkitsi.

Tosiasiassahan Suomi-palkintoa ei annettu Monspin yksittäisille vasemmistoartisteille, vaan pienyritykselle, jolla ei kaiketi ole omaa puoluekantaa. Yhtiölle, jonka merkitys suomalaisen populaarimusiikin 2000-luvun kehityksen kannalta on aivan ratkaiseva. Jos asiasta kirjoittelijat tuntisivat lainkaan popmusiikkia, he joutuisivat poliittisista näkemyksistään riippumatta tunnustamaan, että palkinto oli perusteltu. Täydellisessä maailmassa kokoomuslainen kulttuuriministeri olisi voinut puoltaa samaa palkintoa Monspille; pelkään kylläkin, että todellisuudessa niin ei voisi käydä.

(Sivumennen mainittakoon, että Monspin retorisesti vasemmistolaisin artisti Steen1 on edustanut useissa vaaleissa SKP:tä. Vasemmiston sisäistä dynamiikkaa tunteva taas tietää, että Vasemmistoliitto ja SKP ovat käytännössä vihollispuolueita.)

Niin tai näin, Monspin saamasta palkinnosta on kenties päässyt jokunen vassari levytysbudjettinsa kautta nauttimaan, mutta hirveän vaikea vasemmistolaisen kulttuuriministerin olisikin välttyä aika ajoin tukemasta aatetovereitaan. Koko sodanjälkeisen ajan on ollut niin, että melkoisen suuri osa tasokkaista taiteilijoista on äänestänyt vasemmistoa ja kohtalainen osa tasokkaasta taiteesta on ollut lähtökohdiltaan vasemmistolaista.

Siksi oikeisto itkutippa linssissä takertuukin siihen Cheekiinsä. Valinnanvaraa ei hirveästi ole.

Jos nyt oikeisto vaatii eri aatesuuntia edustavien taiteilijoiden tasaveroista kohtelua julkisen vallan toimesta, tarkoittaa se ilmeisesti sitä, että palkituissa pitäisi olla jonkinlaisia kiintiöoikeistolaisia. Kai niitä sitten kaivettaisiin ties mistä lapualaisten latomaalareiden harrastuspiireistä. Jos taas halutaan, että poliittisen kannan ilmaissutta taiteilijaa ei saisi palkita edes edellä kuvatulla tapaa välillisesti, ollaan vaarallisen lähellä tilannetta, jossa taiteilijoita painostetaan olemaan ilmaisematta poliittista kantaa.

Puolueettomuutta ei ole. Arvoneutraalia maailmaa ei ole. Politiikka perustuu mielipiteille. Mielipiteensä kertova poliitikko on rehellisempi kuin sellainen, joka horisee välttämättömistä päätöksistä. Hyvällä taiteilijalla ei tarvitse olla poliittista mielipidettä, mutta aika usein on, koska aika useilla ihmisillä on sellaisia. Aika usein se mielipide on vasemmistolainen.

Miksikö? No, vaikka siksi, että taiteen tekeminen ei ole rahasampo, ja nykyinen oikeisto mittaa asioita vain rahassa. Vaikka siksi, että taidetta tekevä ihminen joutuu pohtimaan elämää monelta kantilta, mikä saattaa aiheuttaa avarakatseisuutta. Oikeistopuolueet eivät ole erityisen tunnettuja avarakatseisuudestaan. Varmaan siksikin, että taidetta tekevissä ja kuluttavissa piireissä on helppo ihan sosiaalisesti ehdollistuakin vasemmistolaiseksi, mutta se ei ole sen kummempaa kuin kauppakorkeapiireissä tapahtuva ehdollistuminen oikeistolaiseksi.

Oikeistolaisilla on taidetrauma. Itse he ovat kuitenkin kuoppansa kaivaneet, joten olisi parempi vain koettaa kestää.

Länsikangas ja Itä-Helsinki: pohdintaa suomiräpistä

Tämä kirjoitus julkaistiin keväällä 2013 Nuorgamin printissä, siis tuon Suomen ketteräliikkeisimmän musiikkiverkkomedian fyysisessä inkarnaatiossa. Painotuotteen levikki oli tarkkaan rajattu, joten nyt pölyn laskeuduttua katson aiheelliseksi julkaista tekstini tässä vapaasti luettavaksi. Antti Vanhatalon nerokas kuvitus jää tästä toki uupumaan, mutta jotain bonustahan printtiä rahoittaneiden hyväntekijöiden on saatava.

Länsikangas ja Itä-Helsinki – suomiräp todellisuuden ja fantasian välisellä akselilla

Tilannetiedotus keväältä 2013: suomiräp on maamme elinvoimaisin ja merkittävin musiikkigenre. Tuntuu lähes hassulta ajatella, että vielä puolen vuosikymmentä sitten Suomesta puhuttiin joka paikassa hevimaana. Silloin pääministeri Vanhanen opetteli epätoivoisesti pirunsarvimerkkiä, nyt meillä on kulttuuriministerinä tyyppi, jonka ei tarvitse hiphop-kulttuuria juuri opiskella.

Viis poliitikoista. Olennaista on, että suomiräp on lävistänyt ainakin nuoremman kansankerroksen elämän ja olemisen tavalla, johon metalli ei koskaan pystynyt. Todisteita haluavan ei tarvitse kuin mennä kaupungille missä päin maata tahansa, katsella ympärilleen ja kuunnella. Räppi soi corolloissa ja jääkiekko-otteluissa, junttiuden pyhillä sydänmailla. Se soi seduloissa ja emmagaaloissa ja Vain elämää -sarjassa. Mutta se soi myös indiepoppareiden luureissa, menestyy kriitikkoäänestyksissä ja ylläpitää merkittävää osaa maan pienlevy-yhtiötoiminnasta.

Se vetoaa nuoriin ihan oikeasti. Se tarjoaa sukupolvikokemuksia, yhteisöllisyyttä ja sen mahdollisuuden omaan tekemiseen, jota teineille on punkista asti lupailtu.

Suomiräp ei ole enää vuosiin ollut mikään yksi yhtenäinen genre: se haaroo moneen suuntaan, eikä sen äärilaidoilla – vaikkapa Cheekillä tai Ruger Hauerilla – ole oikeastaan enää mitään yhteistä keskenään. (Tosin Ruger Hauerissa vaikuttava Pyhimys tekee Teflon Brothersin riveissä musiikkia, jota voisi luonnehtia ovelammaksi Cheekiksi. Tämä taas kertoo jotain siitä, että kameleonttimaisuus ja kyky äkkivääriin liikkeisiin ovat myös keskeinen osa suomiräpin viehätystä.)

Miksi paikallinen rap-ilmaisu sitten kukoistaa täällä pohjoisessa? Tällaiseen kysymykseen voi vastata vain, että kyse on historiallisten sattumien summasta. Ellei Raptoria lasketa, suomiräpillä kesti kohtalaisen pitkään nousta maan alta muidenkin kuin alakulttuurijannujen tietoisuuteen – ja vielä sen jälkeenkin kesti vuosia, ennen kuin saatavilla alkoi olla laaja kirjo ammattitaidolla ja tunteella tehtyä alan musiikkia. Monsp Records, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista levy-yhtiöistä, ansaitsee erityismaininnan. Samoin tietysti nuorempia sukupolvia innoittaneet esikuvahahmot Davosta ja muista Olari-räppäreistä Hannibalin & Sopan ja Petoksen kautta Asaan ja Ruudolfiin. Ilman tällaisia tekijöitä suomiräp ei olisi siinä pisteessä, missä se nyt on.

Vaan mennäänpä hieman abstraktimmalle tasolle. Räpin voima on sen syntyaikojen Brooklynistä asti ollut paikallisuudessa. Siksi siitä tuli meilläkin ilmiö vasta kunnolla lokalisoituna. Räp ilmoittautuu konkreettisen arkitodellisuuden kuvaajaksi: mitä lähempänä artistin todellisuus on kuulijan vastaavaa, sitä enemmän sähköä syntyy. Suomen kokoisessa maassa helsinkiläisfanikin voi kyllä samaistua rovaniemeläisen sanataiteilijan tarinoihin ja toisin päin, asiat ovat riittävän tuttuja.

Toisaalta on näin: ei pidä koskaan luottaa taiteilijaan, joka väittää kertovansa todellisuudesta. Se kun ei ole taiteen tehtävä. Taiteessa kerrotaan sen omien päämäärien mukaisiksi väänneltyjä versioita todellisuudesta. Tämä pätee räppiinkin.

Suomiräp on pystynyt tanssimaan todellisuuden ja fantasian välisellä nuoralla harvinaisen hedelmällisesti. Koska räppäri niin usein esittää kuvaavansa todellisuutta, sen huomaamaton liioittelu tai sarjakuvamainen kärjistäminen kutkuttavat aivan erityisellä tavalla. Syntyy ristivetoa, joka naurattaa, suututtaa ja pakottaa ottamaan kantaa. Jokin teologisista yksityiskohdista kertova musta metalli tai geneerisiin ihmissuhdekysymyksiin tyytyvä pop ei pysty yhtä helposti samaan. Tämä pelikenttä ei tietenkään ole yksin räpin, mutta tematiikkaa ei voi sivuuttaa suomiräpin merkitystä pohdittaessa.

* * *

Suomiräpin merkittävimpiä teoksia yhdistääkin se, että ne ainakin esittävät olevansa todellisuuden kuvauksia. Jo Seremoniamestarin alkuvuodesta 2000 julkaistu “Viesti”-hitti pyrki vetoamaan kuulijaan rehellisellä arkikuvauksella ja elämänkokemuksen “syvällä rintaäänellä”. Hypevuoden 2001 merkittävin suomenkielinen hiphop-albumi, Tulenkantajien nimetön debyytti, hahmottuu teemalevyksi nuoren, hieman syrjäytyneen rovaniemeläismiehen elämästä.

Tulenkantajien ansioksi voi lukea senkin, että jo varhaisessa vaiheessa yhtye toi esiin suomiräpin potentiaalin kuvata elämää myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Merkittäviä räppäreitä on sittemmin tullut vähän joka puolelta Suomea, mutta pohjoisen skene tuntuu erityisen elinvoimaiselta. Lappi on Suomen periferia ja enimmäkseen uutisotsikoiden ulottumattomissa. Hiphop on perinteisesti kukoistanut tällaisilla alueilla. Sitä on oikeutetusti pidetty syrjäytettyjen ja marginaaliin ajettujen ilmaisukeinona.

Pääkaupunkiseudulla räppiä on tehty erityisesti nuhjuisten lähiöiden, varsinkin Itä-Helsingissä sijaitsevien, innoittamana. Ghettoromantiikka on tietysti kuulunut hiphoppiin jo sen syntyessä, mutta kun Suomessa ei oikeastaan ole slummeja, otti täällä jonkin verran aikaa kehittää uskottava kotimainen versio aiheesta. Avaimen vuoden 2001 single “Roihuvuori” oli eräänlainen pioneeriteos. Memmy Possen seuraavana vuonna julkaistu Aina vanteilla -EP on merkittävä paitsi varhaisena Itä-räpin edustajana, myös siksi, että se oli Monsp Recordsin ensimmäinen hiphop-julkaisu.

Steen1:n itsetarkoituksellisen ryppyotsainen ja paatoksellinen Salaliittoteoria (2004) ja Notkean Rotan mestarillisen sarjakuvamainen konseptialbumi Itä meidän (2005) määrittivät ne ääripäät, joiden välissä Itä-Helsinkiä on sittemmin kuvattu. Viimeistään näiden levyjen myötä suomiräpin myyttinen Itä erkani tosielämän esikuvastaan. Tämä Itä syntyi valikoimalla lähiöiden todellisuudesta raflaavimmat elementit – työttömyys, päihdeongelmat, pikkurikollisuus – ja unohtamalla kaikki keskiluokkaiseen arkeen viittaava. Suomiräpin Idästä kehittyi kulttuurinen meemi, jonka perusasiat ovat nyttemmin kaikkien alaa harrastavien tiedossa. Edes Itä-räpin arkkitehtien ei tarvitse enää kertoa, millaista Idässä on; siitä on tullut silkkaa sloganien polttoainetta. Hyvinä esimerkkeinä sellaiset viimeaikaiset kappaleet kuin Steen1:n “Itä-Helsinki” (2011) tai Notkean Rotan “Mitä iistimpää, sitä siistimpää” (2012).

Pohjoishelsinkiläinen Kannelmäen ja Malminkartanon tienoo on viime vuosina niin ikään tarjonnut hedelmällistä materiaalia lähiöräpille. Erityisesti huikean suosituista videoistaan tunnettu SMC Lähiörotat -kollektiivi on propagoinut pohjoista alueromantiikkaa. Oma lähiöbiisisuosikkini taitaa olla Teflon Brothersin T-debyytin (2009) piiloraita “Muistojen Malminkartano”, joka tanssahtelee vaivatta aidosti koskettavan nuoruusmuistelun ja parodian rajapinnalla.

* * *

Palataanpa lopuksi kuitenkin siihen politiikkaan. Kuten suomiräp, sekin tarjoaa versioita todellisuudesta ja pyytää uskomaan niihin. 2000-luvun nuori vasemmistoväki onkin löytänyt hiphopista toimintansa soundtrackin lähes huvittavuuteen asti. Vasemmistolainen suomiräp-innostus liittyy tietenkin juuri ajatukseen vähäosaisten ja marginaalien äänestä. Vasemmisto on ollut Suomen poliittisella kentällä pitkään altavastaajana; tämä on kehittänyt kapinallisen ja altavastaajan identiteettiä, joka on helppo yhdistää suomiräpin lähiöromantiikkaan.

Nuorvasemmistolaisen suomiräpin perusteos on Avaimen Punainen tiili -debyytin (2001) nimibiisi, jonka suorasukainen vallankumousuho avitti sen Agit-Propin parhaisiin rinnastuvaksi uuden sukupolven taistelulauluksi. Matti Salon auraa sankarillisena kapinallisena ei ainakaan himmentänyt se, että heti debyyttinsä jälkeen hän vetäytyi pitkälle karenssitauolle päästäkseen eroon monikansallisesta levy-yhtiöstä. Asa-nimellä julkaistusta Leijonaa metsästän -paluulevystä (2005) alkaen miehen ura on ollut jatkuvaa taiteellista voittokulkua. Asa on pysynyt viisaasti erossa puoluepolitiikasta ja jalostanut sen sijaan yleishumaania elämänkatsomusta ja yhä kirjavampiin sfääreihin yltävää musiikillista näkemystä. Vuoden 2008 Loppuasukas-levyn kaltaisten superklassikoiden ansiosta hän olisi helposti kaikkien aikojen merkittävin suomiräppäri, ellei olisi melkoista mutkien oikomista kutsua häntä suomiräppäriksi. Mieluummin kutsun Asaa yhdeksi merkittävimmistä suomalaisista muusikoista koskaan.

Asan voi katsoa aloittaneen myös nyttemmin jo lähes kyllästyttävän tavan yhdistää iskelmän ja erilaisten kansanmusiikkien vaikutteita hiphopiin. Tästä, samoin kuin nuorvasemmistolaisten sloganien viljelystä, varsinaisen kaupallisen hyödyn korjasi Paleface menestysalbumillaan Helsinki-Shangri-la (2010). Populistinen levy onnistui välittämään muutaman kuukauden ajan vahvaa zeitgeist-tunnetta, joka peitti alleen sen, että tekstit ovat lähinnä epäkohtien luetteloita.

Ironista kyllä, Suomen suosituin rap-artisti on silti avoimen kokoomuslainen ja työteliään viihdyttäjän imagolla ratsastava Cheek, joka on säästänyt poliittiset kannanotot linnanjuhliin ja keskittynyt tekemään harmitonta jorausmusiikkia yökerhoihin.

2010-luvun suomiräp on undergroundia ja platinalevyjä, vasemmistoa ja oikeistoa, klubibiittiä ja kansanmusiikkia. Se ei ole katoamassa mihinkään. Trendiksi se on liian laaja-alainen ja muuntautumiskykyinen. Se on mitä tahansa, mitä haluat sen olevan.

Lähiöromaani: Kun todellisuus lyö kuumana kesäiltana turpaan

Törmälä tuli kovaan humalaan. Sen humalatila horjui ja haparoi paksuna koko pöydän vaiheilla. Se halusi terävän, ja toimittaja suostui tarjoamaan sellaisenkin. Ensin se oli vauhdissa, sitten se alkoi synkistyä. Se alkoi puhua, että elämä on paskaa. Että se olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin nyt tässä. Siihen joku vanhoista sanoi aivan loogisesti, että poishan oli aina lupa lähteä. Niillä oli omat riitansa, mutta nuorisolta ne eivät jaksaneet kuunnella mussutusta. Törmälä meinasi heittäytyä hankalaksi, mutta talttui sitten. Se oli kuitenkin ehtinyt oppia pelisäännöt ja tajusi ne kyllä päissäänkin. Lopulta se vain istui penkin päässä, joi kaljaa nyt jo aika hidasta tahtia ja tuijotti johonkin hämärästi käsittämäänsä paikkaan.

Siinä oli istuttu tuntikausia, koko iltapäivä ja niin pitkälle iltaan, että alkoi hämärtää. Se päivä oli kulunut Kartanonherran terassilla. Andylla oli irrallinen olo: ei tuntunut mahdolliselta, että tämä istumiseen ja humaltumiseen käytetty aika laskettaisiin osaksi hänen elämäänsä. Mitä järkeä olisi käyttää elämäänsä sellaiseen? Mutta jos tätä päivää ei ollutkaan olemassa? Siinä tapauksessa kantajuoppoja ei ollut olemassa lainkaan, koska niiden jokainen päivä kului näin.

Humala oli huntu maailmaa vastaan, mutta nyt sitä läiskittiin hänen naamalleen. Alkoi vituttaa. Se oli sumeaa vitutusta, joka ponnisteli kaikkensa muuttuakseen ratkaiseviksi teoiksi. Aivan heti mitään ei tapahtunutkaan. Toimittaja puhui asioista, joista Andy ei uskonut sen tietävän paljoa. Juopot kuuntelivat, vaikka eivät ymmärtäneet sanaakaan. Andy tajusi, että tässä pöytäseurueessa kukaan ei ollut kiinnostunut mistään, mitä yksikään muu paikallaolija oli päivän mittaan sanonut tai voisi mahdollisesti illan jatkuessa sanoa.

Pöydän alla ihmisten jaloissa pyöri varpusia syömässä sinne pudonneita suolapähkinöitä. Ne olivat Kartanonrinteen varpusia, nekin olivat viettäneet täällä koko lyhyen elämänsä. Kevättalvella, kun alkoi olla oikeasti kirkasta, ne sirkuttivat huumaavaan ääneen pensasaidoissa rivitaloalueelle vievän tien varressa. Andylla ei ollut koskaan asiaa sille tielle, mutta maaliskuussa hän etsiytyi sinne kuitenkin. Siinä valossa ja siinä konsertissa oli kaikki. Maaliskuussa, jolloin aurinko paistoi mielipuolisesti alkuiltapäivästä, mutta oli muutaman tunnin kuluttua tiessään. Se oli tehnyt Kartanonrinteestä sohjoa, ja nyt Andy seisoi jalkakäytävällä sohjoisessa pimeässä, ja varpusetkin olivat kadonneet. Ja mitä hän teki silloin? Menikö hän Kartanonherraan? Menikö hän Kartanonherraan? Pyöräilijät ja autot olivat ohi lehahtavia tummia hahmoja, mutta puolituttu narkkari pysähtyi pummaamaan röökiä eikä lähtenyt mihinkään. Mutta nyt oli kesä ja piti elää. Vielä pari viikkoa aiemmin valoisaa oli riittänyt myöhään iltaan, nyt pimeä tuli nopeasti ja kaiken keskelle. Se langetti tietysti omat houkuttelevat varjonsa. Oli kesäöisiä seikkailuja, salaan jääviä kohtaamisia. Paskaa. Kartanonrinteellä niistä ei tullut mitään. Janette meni Sonjan luo, Törmälä sammui: Kartanonrinne.

50 kaikkien aikojen parasta suomalaista levyä

Listasin taannoin kaikkien aikojen parhaat levyt puhtaasti subjektiiviselta pohjalta. Jostain syystä suomalaisen ja ulkomaalaisen musiikin rinnastaminen on tällaisissa yhteyksissä tuntunut aina vaikealta, joten jätin suomalaiset siltä listalta pois. Oikeastihan elämääni ratkaisevasti vaikuttaneiden albumeiden joukossa on helposti enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia. Suomalaiset levyt ovat ehdottomasti ansainneet oman listansa.

1. Joose Keskitalo: Tule minun luokseni, kulta
2. Kauko Röyhkä & Narttu: Maa on voimaa
3. Radiopuhelimet: Maasäteilyä
4. Kauko Röyhkä & Narttu: Joko-tai
5. Asa: Loppuasukas
6. Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta
7. Tuomari Nurmio: Hullu puutarhuri
8. Jolly Jumpers: Mobile Babylon
9. Leevi & The Leavings: Häntä koipien välissä
10.Hector: Herra Mirandos
11.Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo: Vyötä kupeesi ja tule!
12.Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä
13.Jaakko Laitinen & Väärä Raha: Yö Rovaniemellä
14.Jontti & Shaka: Rata-äänite
15.Juice Leskinen: Yölento
16.Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa
17.Kerkko Koskinen Kollektiivi
18.Jarkko Martikainen: Rakkaus
19.Liekki: Magio
20.Sielun Veljet: L'amourha
21.Radiopuhelimet: Avaruus
22.Raptori: Moe!
23.Steen1: Salaliittoteoria
24.Asa: Terveisiä kaaoksesta
25.Tulenkantajat: Hyvää syntymäpäivää, rouva presidentti
26.Absoluuttinen Nollapiste: Muovi antaa periksi
27.Joose Keskitalo: Kaupungit puristuvat puristimissa
28.Tuomari Nurmio: Maailmanpyörä palaa
29.22-Pistepirkko: Rumble City, LaLa Land
30.Ismo Alanko: Taiteilijaelämää
31.Vesa-Matti Loiri: Eino Leino 1
32.A.P. Sarjanto: Kova maa
33.Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa
34.Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Kaksi lensi tuulen mukaan
35.Joose Keskitalo: Luoja auta
36.Yona: Pilvet liikkuu, minä en
37.Tehosekoitin: Varoittava esimerkki
38.CMX: Aura
39.Kerkko Koskinen: Rakkaus viiltää
40.Kaseva: Kun maailma elää
41.Dingo: Kerjäläisten valtakunta
42.Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo
43.Tuomari Nurmio & Alamaailman Vasarat: Kinaporin kalifaatti
44.PMMP: Kovemmat kädet
45.YUP: Normaalien maihinnousu
46.Pariisin Kevät: Astronautti
47.J. Karjalainen: Villejä lupiineja
48.Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva
49.Ultramariini: Kevään ja kesän tähtikuvioita
50.Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Puoli viisi aamulla

Miksi rockbändit ovat niin huonoja?

Pari viikkoa sitten Mervi Vuorela kirjoitti Ylen nettisivuille kolumnin, joka herätti musiikkiasioita seuraavassa nettiyleisössä valtaisan vesilasimyrskyn. Mervi kysyi, miksi naisbändit ovat niin huonoja. Asiasta kiinnostunut lukija on varmaankin jo tutustunut kolumniin, mutta tässä linkki: http://yle.fi/musiikki/c-puoli/mervi-vuorela-miksi-naisbandit-ovat-niin-huonoja

Mitä tahansa mieltä kirjoituksesta onkin, se pisti ainakin ajattelemaan. Tämä on vakaan uskomukseni mukaan hyvän kolumnin melko pitävä merkki. En viitsinyt ensi alkuun kuitenkaan kommentoida sen laajemmin - monestakin syystä. Ensinnäkin tunnen Mervin baarituttupohjalta, ja toistensa tekemisiä ja sanomisia internetissä kommentoivat puolitutut ovat ärsyttäviä. Toiseksikin tuo kolumni alettiin välittömästi ymmärtää kolossaalisella tavalla väärin, ja nettikeskustelu eräissä ryhmissä liiteli sellaisiin absurditeetin sfääreihin, joihin vain nettikeskustelu voi yltää. Silloin ei viestin, parin jälkeen ole alkuperäisellä argumentilla enää mitään väliä, kun osallistujat puhuvat jostakin aivan muusta ja tuntuvat haluavan ennen kaikkea vihata jotakuta.

Nyt on kenties se hetki, kun minäkin voin sanoa sanani. Nyt ei tarvitse enää olla samaa eikä eri mieltä, se juna meni jo. Tämä ei siis olekaan kannanotto Mervin kirjoitukseen, vaan sen innoittamaa jatkopohdiskelua. Uskoisin, että kolumnisti haluaa ja kaipaa rahallisen palkkion ohella nimenomaan sellaista.

Ymmärrän täysin näkemyksen, jonka mukaan naisbändit ovat keskimäärin noloja ja huonoja. Niin ne minustakin ovat. Mervi Vuorela voisi kyllä olla eri mieltä siitä, mitä aion seuraavaksi sanoa: rockbändit soittajien sukupuolesta riippumatta ovat keskimäärin noloja ja huonoja.

Määritellään tässä vaiheessa käsitteistö. Rockbändillä tarkoitan nyt mitä tahansa kitara-basso-rummut-laulu -kokoonpanoa, joka soittaa "yksinkertaisia" aiheita käsittelevää rokkia. AC/DC, Motörhead, Hurriganes, Hellacopters, Wolfmother, Sweatmaster. Siinä liuta pelkästään miehistä koostuvia yhtyeitä, jotka edustavat minulle pahinta pahuutta - musiikkia, jolla ei ole merkitystä. En halua laittaa sanoja toisten suuhun, mutta Mervin kirjoituksesta jäi tunne, että käsiteltiin nimenomaan tämäntapaista musiikkia.

Stereotypiat: tätä musiikkia tehdään sotkuisilla kellaritreeniksillä, esitetään "hikisillä klubeilla", ja merkityksen perään kyseltäessä voidaan aina vedota siihen, että "se on vaan rokkia".

No, en ole tietenkään kieltämässä ketään käyttämästä aikaansa moiseen. Onhan se harmittomampaa kuin vastaantulijoiden mätkiminen kaljapäissään - perinteistä miestoimintaa sekin, jos olen oikein ymmärtänyt. Tälle materiaalille on yleisönsä. Niin on Twilightille, True Bloodille ja Rate My Dinner In Random Obscure Townillekin. Luultavasti kaljanjuonnin taustamusiikiksi sopiva paska on sellainen itikka, joka kestää ydinsodankin.

Naisbändien ongelma tässä kuviossa on väärällä pelikentällä pelaaminen. Vagina ei estä ihmistä olemasta kaljaa juova urpo, mutta koko tämän rokkibändiroolileikin ovat luoneet miehet, joille miesten ja naisten välillä on jännitettä ja ongelmia aiheuttava kuilu, vaikka kaikki naisrokkarit eivät kokisikaan asiaa näin. Jos menee treenikämpälle bändinä, on naisbändi. Kyse on jostain samanlaisesta kuin Kokoomuksen määritellessä itsensä työväenpuolueeksi. Joku muu ehti jo määritellä työväenpuolueen käsitteen. Teoriassa on mahdollista, että yksittäinen kokoomuslainen olisi aidosti työväen asiaa ajava (tosin ensin pitäisi määritellä työväki), mutta tällähän ei ole väliä, koska kokoomuslaisena hän asemoituu automaattisesti omistavan luokan sylikoiraksi. Se ei ole tämän yksittäisen kokoomuslaisen vika, mutta jos hän on fiksu, hän ottaa tosiasiat huomioon.

Samoin kitararockbändiksi ryhmittäytyvä joukko naisia pelaa pelikentällä, jonka sovinistiset miehet ovat jo kauan sitten vallanneet. Naisbändi voi joko imitoida jätkämäisyyttä tai harrastaa reaktiivista anti-jätkämäisyyttä riot grrl -tyyliin - ongelmana vain se, että tuo jälkimmäinenkin on oikeasti jätkämäisyyttä.

Jos tätä miettii, ei tarvitse ihmetellä, miksi "naisbändit" ovat paskoja. Bändi on näköjään sukupuolikonstruktio. Terve mies tai terve nainen ei lähde sellaiseen.

Maailmahan on täynnä nerokkaita naismuusikoita. Moni toimii sooloartistina - ja muistettakoon, että romanttisen taidenäkemyksen mukaan oikea taide voikin syntyä vain yhden ihmisen visiosta. Onhan meillä kuitenkin vaikkapa huikea luovuuden ilmentymä nimeltä Yona, joka johtaa molempia sukupuolia edustavista muusikoista koostuvaa isoa orkesteria ja ylittää nauraen kaikki genrerajat ja stereotypiat. Ei tunnu siltä, että hänen tarvitsisi edes kommentoida rooliaan "naisena". Nämä rajat voidaan ihan oikeasti rikkoa vain piittaamattomuudella. Me kaikki saamme kutsuja monenlaisiin peleihin. Ei niihin ole pakko reagoida.

Historiallisista romaaneista ja poliittisesta historiasta

Luin äskettäin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäisen romaanin Mustat morsiamet. Kähköstä ovat minulle suositelleet lukuisat tahot, ja kuuleman mukaan meno vain paranee sarjan edetessä. Hieno romaani Mustat morsiametkin on, parhaasta päästä viime vuosikymmenten historiallista proosaa. Teoksen kronologia kattaa suunnilleen koko 30-luvun; viitekehyksenä on pikkukaupungin työläiskulttuuri, näkövinkkeli on päähenkilö Annan yksityiselämässä, mutta maanalaisessa vasemmistossa toimivan ja poliittiseksi vangiksi päätyvän aviomiehen kautta mukaan tulevat myös ajan yhteiskunnalliset käänteet.

Kirjoitin joskus talvella siitä, miten kovin moni tämän hetken suomalaiskirjailija puuhastelee nimenomaan lähihistorian parissa; toivoin rinnalle lisää 2010-luvulle sijoittuvia aikalaisromaaneja. En ole kääntänyt takkiani, mutta vaikka Kähkönen tuntuu omistaneen koko kirjailijantyönsä nimenomaan tietyn aikakauden ja sosiaalisen luokan kuvaamiselle, sallin sen hänelle mielelläni, kun hän kerran tekee sen näin hyvin. Kiinnostavampaa ehkä on, että olen oman kirjoitustyöni osalta huomannut kuin itsestään muuttaneeni vähän suunnitelmiani. Ensin on toteutettava pari tähän aikaan kytkeytyvää projektia, mutta luulen, että pidemmällä tähtäimellä saatan suunnistaa pysyvämminkin lähihistoriallisen romaanin maailmaan. Ja aikakausi, josta haluan kirjoittaa, on väljästi sama kuin Mustissa morsiamissa; kansalaissodan ja toisen maailmansodan välinen.

Periodin kiinnostavuus johtuu tietysti monestakin seikasta, mutta vuosien 1918-39 poliittinen draama on varmaan se keskeisin vetovoimatekijä. Todennäköisesti "ensimmäisestä tasavallasta" on mahdotontakin kirjoittaa sivuamatta aikakauden yhteiskunnallisia ja poliittisia vastakohtaisuuksia. Kähköse painopiste on työväenaatteessa ja kommunismissa, itseäni äärioikeistolaisuus, Suur-Suomi -hörhöily ja lapuanliike lieveilmiöineen kiinnostavat lopulta enemmän, vaikka toki kun kirjoittaa yhdestä, kirjoittaa toisestakin.

Niin tai näin, ajanjakson oikeistoradikalismi on kiehtonut minua vuosia. Voisin kuvitella valitsevani näkökulmahenkilöitä, jotka ovat siinä mukana kiinteästi ja antaumuksella. Tässä ajassa olen itse tiukasti vasemmalla, ja myös poliittista historiaa tarkasteltaessa on selvää, että sympatiani ovat enemmän köyhien työläisten kuin hurraa-isänmaallisuuteen höyrähtäneiden ylioppilaspoikien ja pohjalaisten suurmaanviljelijöiden puolella. Onko tämä siis ristiriidassa kaunokirjallisten kiinnostuksenkohteideni kanssa?

No, kysymys on tietysti retorinen; jos kokisin sellaista ristiriitaa, en harkitsisi kyseistä kerrontaperspektiiviä. 20-luvun AKS-nuori ei kuitenkaan ole näkökulmahenkilönä yhtä hankala kuin vaikkapa natsiupseeri tai 30-luvun Tsekan kuulustelija. Vouhotus jäi lähinnä naiivin retoriikan tasolle. Lapuan liikkeen urheat muiluttajat ovat vastenmielisempiä, pitkälti tuollaisia koulukiusaajatyyppejä, ja sellaista en luultavasti voisi kertojaksi ottaa.

Mutta se AKS-jengi! Olen ollut sairaalla tavalla kiinnostunut esim. Bobi Sivénin stoorista siitä asti, kun siihen tutustuin. Siinä taas kuvio, joka oli mahdollinen vain 20-luvun alussa. Ensinnäkin nuoren valtion piti tempaista tyhjästä kaikensorttista virkakuntaa, minkä takia reilu parikymppinen kaveri päätyi nimismieheksi kiistanalaiseen raja-Karjalaan. Kun hänen asemapaikkakuntansa sitten päätyi rauhansopimuksessa Neuvostoliiton puolelle, koki sankarimme tappion niin henkilökohtaisena, että ampui kuulan kalloonsa. Eikä tässä vielä kaikki: joku nero kaivoi surmanluodin sieltä kallosta, minkä jälkeen se päätyi Akateemisen Karjala-seuran salinseinälle nauhaan käärittynä pyhäinjäännöksenä. Eivätkä asianosaiset varmaan edes pitäneet toimintaansa erityisen, no, eksentrisenä.

Selväähän se on, että tällaisista hahmoista kiinnostaa kirjoittaa. Heihin nähden kiihkeimpienkin underground-kommareiden mindset tuntuu aika ymmärrettävältä, ja ainakin itse kaipaan kirjoittajana haasteita. Uskottavuuden illuusion luominen AKS-hörhöhahmolle tuntuisi onnistuessaan saavutukselta. Tuo "tapan itseni, koska Karjala" on allekirjoittaneelle se haasteiden haaste, koska oma ajatteluni nojaa niin pitkälle siihen, että minähän en vittu tapata itseäni minkään aatteen edestä. Ja vaikka nuoret miehet tietysti ovat herkimpiä uhrautumaan milloin minkäkin ylevän kangastuksen puolesta, en kyllä muista itse päässeeni sisälle tähän mielentilaan edes nuorempana.

Poliittisen kentän toisella laidalla Kähkösen Anna ihmettelee, miksi lähipiirin miehet, se oma ennen kaikkea, hinkuvat agitoimaan ja parantamaan maailmaa vankilan ja pahemmankin uhalla. Kuvio on klassinen: naiset jäävät pyörittämään arkea, kun miehet sekoilevat. Mutta näinhän se on oikeastikin mennyt.

20- ja 30-luku kiehtovat siksikin, että ovat niin äärimmäisen epäironisia aikakausia. Kirkasotsainen patetia oli ajan nuorisotrendi. Ja nuorihan itse valtiokin oli. Monella eri tasolla noissa ajoissa on kyse nimenomaan siitä: nuoruudesta. Sen ehdottomuudesta, ristiriidoista ja kasvukivuista.

Ainakin toistaiseksi se kiinnostaa minua enemmän kuin kypsä, seesteinen maailman tarkastelu. Olkoon vaikka omaa kyvyttömyyttäni kiistää se tosiasia, etten itse ole enää kohta nuori oikein millään mittapuulla.

Tanssiravintola Taivaanranta: novelli

Ohessa novellini nimeltä Tanssiravintola Taivaanranta. Taustasta sen verran, että novellin idea syntyi vuoden 2012 mittaan, kun matkustin usein Viroon Eckerö Linen nuhruisella m/s Nordlandia -aluksella nuhruisten ihmisten seassa. Enää tuota laivaa ei ole.

Tanssiravintola Taivaanranta

Reissu alkoi niin kuin kaikki muutkin reissut. Katselin harmaita aaltoja kutoskannen keulapäässä ja sytytin aamun ensimmäisen tupakan. Aina vasta silloin, kun laiva irtautui laiturista. Tupakan tumpattuani asettelin mustat lasit päähän. Oli sumuisentihkuista, aurinko kai jo noussut, mutta ei sitä juuri huomannut. Lasit kuuluivatkin työasuun.

Ulkona ei tähän aikaan ja tässä säässä ollut kuin muita tupakanhimoisia: kellertävin sormin keuhkosyöpää pelkääviä eläkeläisiä, hermosavuihin turhautumiaan purkavia toimistotyöläisiä. Ne eivät vilkaisseet minua, kun kävelin ohi. Menin aulan ovesta sisään. Joka kerta katse etsiytyi ensimmäisenä omiin julisteisiini, vaikkei kuvaakaan ollut vaihdettu vuosiin. Nykyisin parrassa ja hiuksissa oli harmaata. Lasit olivat kyllä samanlaiset, niitä sai aina uusia.

Trubaduuri Henry Hukkataival soittaa ikivihreät rock-klassikot. Kompassi-pub, kuudes kansi.

Reissuja en tietenkään ollut laskenut enää aikoihin. Joskus olin ajatellut joka aamu, että tämä olisi viimeinen.

*

Menin pubin puolelle, hain tiskin takaa kahvia ja loin pikasilmäyksen matkustajiin. Janoisia oli jo sen verran, että istumapaikat alkoivat olla täynnä. Samaa sakkia se oli kuin ennenkin. Kukaan ei tehnyt tätä matkaa kahta kertaa, mutta jostain löytyi aina täysin identtisen näköistä jengiä, joka oli valmis maksamaan tästä. Nyt ne joivat kaljaa ja jaloviinaa, hienoperseisemmät kahvia konjakilla. Nämä olivat pubin aamutarjoukset. Keski-ikä oli korkea. Tällä laivalla ei yleensä matkustanut nuorisoporukoita. Niillä oli maissa toteutettaviakin unelmia.

Pubin puupaneeleihin oli kerrostunut tuhansien suuntansa kadottaneiden ahdistus. Se näkyi seinissä, pöydissä ja tilaa jakavissa kaiteissa tummina kohtina. Puussa oli uurteita siinä kuin matkustajissakin. Tässä vaiheessa niitä ei vielä hymyilyttänyt. Useimmat olivat hädin tuskin hereillä, mutta viinaa ne vetivät kyllä kaksin käsin. Puoli yhdeksän paikkeilla nopeimmat alkoivat olla virkeässä nousussa. Näin se meni aina. Ensimmäiset korotetut äänet väreilivät seisovassa sisäilmassa korkeilla taajuuksilla. Tilaukset alkoivat käydä vaativammiksi.

Menin tupakalle. Tihku oli muuttunut oikeaksi sateeksi. Tuulikin aika lailla, ja syksyinen viima läikytti sadevettä kasvoille epäsäännöllisinä annoksina. Matkustajia ei ulkona enää näkynytkään. Amiraali vain veti kaiteen äärellä sätkäröökiä posket lommolla valkoisessa teatteriunivormussaan. Sen oikea nimi oli Pekka, mutta laivan etikettiin kuului puhutella työkavereita taiteilijanimillä. Liityin seuraan, oltiin hiljaa ja polteltiin. Pian se tumppasi, katsoi puhelimesta kelloa, kirosi ja sanoi töiden kutsuvan. Amiraali oli karaokeisäntä, menomatkan ensimmäinen viihdenumero.

Pysyin itse pihalla niin kauan kuin sateelta jaksoin. En välittänyt aamukaraokesta. Iskelmätulkinnat kantautuivat kyllä ulkokannellekin, mutta oudosti suodattuneena painajaisvaristen raakuntana, jota oli mahdotonta ymmärtää todellisuudeksi ilman näköhavaintoa.

Tämä karaokelämmittely kesti vain puoli tuntia, ja kolme tupakkaa poltettuani aloin palailla sisään. Vein läpeensä vettyneen takkini henkilökunnan tiloihin, riisuin paitanikin ja kuivattelin itseäni paksulla pyyhkeellä. Kokeilin pikaisesti kitaran vireen ja siirryin yleisöpuolelle. Otin baaritiskillä vastaan jonkun selittäjän tarjoaman oluen ja kuuntelin vastineeksi sen toivebiisit, jotka olisin soittanut joka tapauksessa.

Tässä vaiheessa hitaimmatkin matkustajat olivat saaneet sisäänsä niin paljon verovapaata alkoholia, että muistivat, miksi olivat lipun ostaneet. Niiden silmiin alkoi syttyä joka suuntaan harittavaa toiveikkuutta. Ne eivät oikein tienneet, mitä odottivat, mutta sen ne tiesivät, että arki oli nyt kaukana takana ja jäi koko ajan kauemmas. Niitä ramppasi pöytien ja baaritiskien ja vessojen väliä, ne kaatuilivat ja törmäilivät jo toisiinsa, merenkäynninkin vaikutuksesta, ne huusivat ja rähättivät ja kertoivat tuhanteen kertaan kerrottuja juttuja. Ne olivat halunneet pois, ja nyt ne alkoivat olla poissa.

Tarkistin miksauspöydän säädöt ja tein nopean yhden miehen soundcheckin. Oikeastaan sen ainoa tarkoitus oli viestittää humalikoille, että seuraava ohjelmanumero oli alkamassa. Eivät ne siitä hiljenneet, paitsi etummaisiin pöytiin kertyneet viisikymppiset naiset, jotka olivat katselleet mainosjulisteen nuorempaa minua vähän liian pitkään. Iskin niille tietysti ammattimiehen silmää. Selvitin kurkkuani, avasin mikin, kyselin oliko kaikilla varmasti hyvä meininki ja juomaa riittävästi pöydässä. Eturivin naisilla oli ainakin. Kerroin, kuka olen ja mitä aion tehdä. Eturivin naiset osoittivat arvostustaan. Sitten aloin soittaa biisejä, jotka kaikki olivat kuulleet liian monta kertaa. Minun ei tarvinnut niitä esiintyessäni ajatella; lähinnä ajattelin seuraavaa tupakkaa.

Lopetin puolen tunnin päästä Hotel Californiaan, jätin kitaran nurkkaan, kirjoitin pari nimikirjoitusta ja otin vastaan jaloviinan vauhdittamia kehuja. Oli taitolaji kuunnella hetken ajan ystävällisesti jokaista ja edetä silti johdonmukaisesti ulkokannen suuntaan.

*

Ulkona sade oli tauonnut, mutta ilma oli yhä kostea, ja sumuharso riippui tihkuvan märkänä maailman yllä. Setin aikana en kiinnittänyt huomiota kuin yleisööni pubissa, mutta täällä oli nyt paljon matkustajia, jotka eivät olleet kuulleet nuottiakaan. Ne katselivat kiinteästi eteläiseen horisonttiin, menosuuntaan. Ilmassa oli tihenevää jännitystä.

Sytyttelin tupakkaa. Minua oli seurannut pubin puolelta laahus naisia, kolme keski-ikäistä laittautunutta rouvaa, jollaisia tapasin joka reissulla. Niitä kiinnosti vielä tässä vaiheessa enemmän humaltuminen ja flirtti kuin taivaanrantaan tuijottelu. Ne sirkuttivat minulle jotain yhdentekevää, ja minä puhuin niille yhdentekevyyksiä takaisin. Ne olivat lintuja, kevyesti maankamarasta irtautuneita. Aina niiden huomio vähän imarteli. Pidin tummat lasit päässä, mutta hymyilin sen verran kuin kuului hymyillä.

Yksi niistä ehdotti, että minun pitäisi liittyä heidän seurueeseensa. Tämä nainen oli vakavin näistä, pienikokoinen ja tummatukkainen. Se sanoi olevansa liikkeellä miehensä ja yhteisen ystävän kanssa. Seuralaiset olivat kiirehtineet varaamaan pöydän Tanssiravintola Taivaanrannan puolelta. Iskelmäorkesteri aloittaisi siellä pian. Sanoin, että ajatus kuulosti hyvältä, minulla oli nyt vapaata.

Mentiin tanssipuolelle. Se oli isompi tila, jossa pöydät oli ryhmitelty puoliympyrään esiintymislavan edessä olevan tyhjän alueen ympärille. Pöytiä oli ahdettu sinne niin tiheään, että humalainen kuljeskelu täysien juomatarjottimien kanssa johti jatkuviin vaaratilanteisiin, mutta silti se oli jo aivan täynnä. Ihmisiä nojaili seiniin, WC-tiloihin johtava käytäväkin oli tukossa niistä. Nämä perjantaireissut olivat aina suosituimpia. Kai se liittyi jotenkin siihen, että perjantai on viikon viimeinen päivä ja viikonlopun ensimmäinen. Ihmiset olettavat, että niiden elämä voisi muuttua nimenomaan perjantaina.

Tumma nainen vei minua käsipuolesta lavan edessä olevaan isompaan pöytään, jossa istui kaksi miestä: ikäistään vanhemman näköinen pukuäijä kovassa konjakkikännissä ja nuhruisempi, mutta selväpäisempi partatyyppi, joka joi neloskaljaa ammattitaitoisin siemauksin ja noteerasi lähestymisemme jo kaukaa. Ei yllättänyt, että pukumies esiteltiin rouvan aviomieheksi ja partajätkä heidän ystäväkseen.

“Ja tämä on trubaduuri Henry Hukkataival”, nainen sanoi teatraalisesti. “Oma häpeänne, kun ette tulleet katsomaan. Se oli aivan ihanaa.”

Väläytin hymyn, jonka tarkoitus oli sanoa, ettei ollut minun vikani, jos naiset ihastuivat minuun.

“Tässä nyt mitään kitaravirtuooseja tarvita”, aviomies änkkäsi. “Mä olen maksava asiakas. Meitä yritetään vaan sumuttaa tällä viihdepaskalla. Mua kiinnostaa, milloin me päästään perille.”

“Mua kiinnostaa, mitä se perille tarkoittaa”, partaboheemi sanoi.

“Hän on kirjailija”, nainen sanoi säteillen. “Hän ajattelee vähän syvällisemmin. Te varmaan tulette toimeen, kun olette molemmat taiteilijoita ikään kuin.”

Nyökkäsin kirjailijalle. Aviomiestä kiinnosti vain oma sössötyksensä. “Mä olen maksava asiakas. Kerropas saatanan komeljanttari, milloin me saadaan rahalle vastinetta?`”

Tämä tapahtui joka reissulla. “Mä taas olen laivamuusikko”, sanoin neutraalisti. “Siitä mä saan palkkani. Mulla ei ole lupaakaan ottaa kantaa mihinkään muuhun.”

“Mutta teidän firman nettisivuilla sanotaan se selvästi”, aviomies intti. “Älä väitä mulle, ettet sä vitun laivaspede tiedä, mitä siellä lukee. Mä en maksanut siitä, että saan kuunnella huonoa kitaransoittoa. Koska me ollaan perillä siellä toisessa valtakunnassa?”

“Ole nyt jo hiljaa!” rouva kivahti. Sitä hävetti.

Aviomies kampesi pystyyn ja oli aiheuttaa viinanpaisumuksen. Kirjailija oli tarkkana ja sai pelastettua alkoholilasit; vain vesituoppi kaatui aviomiehen omaan syliin. Äijä ei siitä välittänyt. Se suoristautui koko vaatimattomaan pituuteensa ja julisti: “Akat ja köyhät hiljaa. Mä olen yksityisyrittäjä.” Se kääntyi kirjailijan puoleen. “Sinä saatanan hippi. Älä sano mitään! Kyllä mä tiedän, että sullekin viina maistuu. Minä haen sitä nyt kaikille.” Se kaiveli lompakon taskustaan, lämiskä oli täynnä kortteja.

“Äijille jallua ja naisväelle drinksu”, se sanoi tyytyväisenä. “Yrittäjä tarjoaa.”

Se lähti hortoilemaan tiskille. Rouva katsoi perään kuin riivattu mustasilmä korppi. Kirjailija näytti löytävän jotain mielenkiintoista kynsiensä alta.

“Mä voisin mennä nyt tupakalle”, sanoin. Rouva sanoi tulevansa mukaan. Kirjailija ei sanonut mitään.

*

Ulkokannella rouva kertoi, että aviomies tosiaan oli pienyrittäjä, pyörittänyt omaa pientä rakennusfirmaa nuoresta asti. Menestyksen aikojakin oli nähty, mutta jo vuosien ajan isommat toimijat olivat ajaneet putiikkia yhä ahtaammalle, ja alkusyksystä kaikki oli levinnyt käsiin. Oli ilmennyt velkoja, joiden olemassaolosta rouva ei ollut tiennytkään. Konkurssihakemus oli jätetty. Olisi jätetty avioerohakemuskin, mutta rouva oli tottunut olemaan kotona kukkia kastelemassa. Se oli kirjallisesti suuntautunut ja bloggasi jonkin naistenlehden sivuille, mutta uudessa tilanteessa oli käynyt äkkiä selväksi, ettei tämä ollut mitään oikeaa työtä. Ei rouva olisi enää osannut sopeutua työttömäksi ex-rouvaksi, eikä enää ollut sellaisia sosiaalietujakaan, joilla tuollaiset ex-rouvat voisivat elää.

“Minä haluaisin vaan rakkautta”, se sanoi samaan aikaan karheasti ja kaihoisasti.

Kysyin kirjailijasta. Rouva kertoi, että se oli nuoruudenystävä, joka oli aikanaan menestynyt hyvinkin parilla romaanillaan, saanut apurahoja ja palkintoja. Sitten se oli jäänyt toistamaan samaa teosta, aika ajanut muutenkin ahavoituvasta miehestä ohi. Viisikymppinen mies ei enää osannut tai voinut mennä oikeisiinkaan töihin, vaikka moneen vuoteen kustantaja ei ollut edes vastannut sen yhteydenottoihin.

Rouvan mielestä kirjailija oli toivottoman kyynistynyt ihmisvihaaja, joka halusi vain kuolla ennen länsimaista kulttuuria.

Tuli hiljaista. Olin polttanut tupakkani jo aikaa sitten, eikä rouva polttanutkaan. Tuntui kuitenkin mahdottomalta mennä vielä takaisin jaloviinarallin keskelle. Sytyttelin uutta tupakkaa ja odottelin, että hiljaisuus latautuisi tarpeeksi.

Pian rouva sanoikin, että voisin kai sentään hänelle kertoa, mihin olimme oikeasti menossa.

Huokaisin. Sanoin, että sitä en voinut tehdä.

Ulkokannella olevat ihmiset alkoivat valua sisään. Tanssiravintola Taivaanrannassa orkesteri aloitteli. Mekin menimme sisään, mutta jotkut jäivät seisoskelemaan kaiteen ääreen ja tuijottelemaan etelään. Ne olivat niitä, joilla ei ollut edes humalaa suojanaan. Niitä oli huijattu kaikkein pahimmin.

*

Olin reissannut tällä laivalla ensimmäisen kerran niin nuorena, ettei tämän sisämeren loputon harmaus lannistanut edes krapula-aamuina. Olin silloin taidekoulussa ja tunsin ihmisiä, jotka olivat ostaneet vanhan, mutta merikelpoisen aluksen, tarkoituksenaan perustaa kelluva ihanneyhteiskunta. Hetken se oli toiminutkin. Me seilasimme satamien väliä ja olimme ainakin projektin puuhamiesten mukaan juridisesti valtioista riippumattomia. En tiedä, mihin väite perustui. Emme koskaan laskeneet maihin, vaikka tietysti kävimme satamissa yksityishenkilöinä, ja tarvikehankintoja sun muuta piti tehdä.

Se oli hippi-idylli. Kaikki olivat nuoria: juotiin viinaa, nussittiin ympäriinsä eikä oltu mustasukkaisia. Ainakaan aluksi. Vapaus sopi kyllä yksille paremmin kuin toisille. Ristiriitoja ilmeni, mutta ne yritettiin ratkaista. Sääntöihimme kuului sekin, että hankalat ihmiset voitiin enemmistöpäätöksellä passittaa maihin.

Mutta jossain vaiheessa hankalia ihmisiä alkoi olla enemmän kuin helppoja. Sitten kävi ilmi, ettei laivaa ollut missään vaiheessa ostettu projektin omaksi asti, vaan se oli käytännössä erään suuren pankin omaisuutta. Kun maksueriä ei enää maksettu, pankki halusi omaisuutensa takaisin. Eräänä yönä lahden pohjoisrannan tuntumassa yksityinen sotilasosasto nousi laivaan ja vei puuhamiehet raudoissa jonnekin, mistä he eivät enää minun näköpiiriini palanneet.

Meitä muita ei syytetty mistään, mutta olimme olleet vuosia yhteiskunnan ulkopuolella, ja maissa olisimme joutuneet kadulle, ehkä leiritettäviksikin epäilyttävinä henkilöinä. Istuessamme yhä ulkokannella miettimässä tilannetta, meitä lähestyi liituraitapelle, joka kertoi edustavansa yritystä, joka oli ostanut laivan pankilta halvalla. Äijä sanoi, että heillä oli aluksen varalle vallankumouksellinen liikeidea. Niin varsinaista miehistöä kuin viihdyttäjiäkin tarvittaisiin.

Pukupelle selitti, että ylivoimainen valtaosa ihmisistä on jatkuvasti kyllästynyt elämäänsä. Heillä ei ole näköaloja, jokainen arkinen päivä tuntuu lannistavan samanlaiselta kuin kaikki edelliset. Heillä ei ole mielikuvitusta sen kummempaan kuin epämääräisestä muutoksesta haaveiluun.

Jos ihmisille pystyy myymään tuon muutoksen, voi kääriä paljon rahaa. Se pitää vain kaupata sopivan epämääräisin lausein. Kuka ei haluaisi uskoa haavemaahan, jossa kaikki on paremmin? Sellaisiahan uskonnotkin ovat aina markkinoineet.

Näin minusta tuli Henry Hukkataival: valhekauppiaiden palkkaorja.

*

Mitä lässympää iskelmää yhtye soitti, sitä kovempi meno Taivaanrannassa alkoi olla. Eläkeläiset tanssivat kännivalssia toisiinsa kompastellen. Jaloviinaoivallukset täyttivät ilmatilan niin loppuun asti, ettei sinne Olavi Virran kokoista suuruutta tuntunut mahtuvan. Luovittiin äskeiseen pöytäämme. Aviomies nukkui autuaan unta pää pöytää vasten. Kirjailija näytti tuijottavan johonkin sellaiseen tyhjyyteen, jonka vain humalainen kirjailija näkee. Pöydällä oli kolme taustaan sulautuvaa jallua ja yksi kirkuvanvärinen drinkki, joka näytti tässä ympäristössä suoralta vittuilulta tälle ympäristölle.

Rouva katsoi minua kirkkain silmin, kun istuimme vierekkäisiin tuoleihin. Tiesin, mitä se halusi. Olin kieltäytynyt monesta tällaisesta tarjouksesta reissujen varrella.

Aviomies nosti päätään. Kuola valui sen suupielestä. “Mä tiedän saatana”, se korisi, sitten pää osui taas pöytään. Rouva ei vilkaissutkaan sitä.

Tanssilattialla oksenneltiin valssiaskelten välissä. Kalja ja tiukka viina imeytyivät tuhannennen kerran tuomalla sujuvuudella lattiaan. Orkesteri päätti settinsä Satulinnaan ja poistui takatiloihin.

Tiesin, mitä nyt tapahtuisi. Aikataulu oli hioutunut vuosien saatossa täydelliseksi. Viiden minuutin ajan humalaiset parveilivat tiskillä, ja heille myytiin niin paljon viinaa kuin oli inhimillisesti katsoen mahdollista.

Sitten ulkokannelle aukeavilla ovilla alkoi olla kuhinaa. Sisälle juuttuneet seurueet tajusivat, että jotain oli tekeillä. Rouva läimi aviomiestä avokämmenellä poskille ja saikin tämän jotenkuten tajuihinsa. Kirjailija oli jo menossa ulos, meistä ensimmäisenä. Itse jättäydyin suosiolla viimeiseksi.

Viinan vieminen ulos oli oikeastaan kiellettyä, mutta tässä vaiheessa reissua siihen ei ikinä puututtu. Sekava joukko vaelsi ovista jaloviinoineen ja tuoppeineen. Paikat kaiteen äärellä oli jo viety, mutta taaempaakin näki hyvin.

“Tuonneko me ollaan menossa”, rouva kuiskasi hartaaseen hiljaisuuteen.

Sumuverhon läpi eteläinen satamakaupunki näytti valkealta unelmalta, idealistisen taidemaalarin suurtyöltä. Harmaan lomasta pilkotti vihjeitä kirkkaudesta: ikiaikaisia kirkontorneja, joiden ristien ympärillä liihotteli lokkeja tai enkeleitä.

Kaupunkia hallitsi jyrkkä kukkula, jonka rinteitä kiersivät vuosisatoja vanhat muurit. Niistä näkyi usvan takia vain pätkiä, mutta yhtäkkiä sumuverho väistyi kukkulan korkeimman huipun yltä, ja huikea auringonpaiste valaisi järkähtämättömänä seisovan tornin. Se oli tarkoitettu suojelemaan kaikkia sen suojaan pääseviä ja pitämään kaikki muut poissa.

Mutta laiva oli pysähtynyt. Kaupunki näkyi kangastuksena, oli vaikea sanoa, paljonko sinne oli matkaa: useita kilometrejä kuitenkin, liikaa.

Jonkin aikaa juopunut seurakunta jaksoi tuijottaa näkymää mykistyneenä. Mutta pilvet olivat taas liikkeessä, ne peittivät korkeimman tornin, ja matkustajatkin alkoivat liikehtiä ja mutista. Meni vielä pitkiä minuutteja, eikä laiva edelleenkään liikkunut. Minä pistin tupakaksi.

“Meille luvattiin”, rouva sanoi itsekseen.

Kirjailija hymähti kyynisyyttä tavoitellen.

Aviomies örisi ja rojahti kannelle selälleen.

“Paras kun viette sen sisälle”, sanoin ja yritin olla katsomatta kehenkään. “Me lähdetään kohta paluumatkalle.”

*

Iso laiva kääntyi hitaasti. Niin monta kertaa kuin olin nähnytkin saman, aina se särki sydäntäni: miten ihmiset valuivat aluksen liikkeen mukana kohti peräpäätä ja jäivät sinne pitkäksi aikaa. Hiljaisina, mykistettyinä. Katsomaan, kun sumu piankin peitti haaveiden kaupungin.

Sade alkoi juuri silloin, tietenkin. Se oli kuin merkki petetyille. Ne palasivat toisilleen puhumatta Tanssiravintola Taivaanrantaan tai Kompassi-pubiin. Ne joisivat nyt entistä rivakammin ja päätyisivät mihin päätyisivät: vääriin vuoteisiin, tiputukseen, lopulta kuitenkin juuri sinne, mistä olivat lähteneetkin.

Sade yltyi, ja minä liukastelin märällä kannella jonnekin pelastusveneiden liepeille. Se oli ollut suosikkipaikkani tällä laivalla aina siitä vuosien takaisesta hetkestä sen yhden tytön kanssa. Muistelin taas kerran sitä. Tässä vaiheessa matkaa tein niin aina – muistelin tyttöä ja sytytin tupakan.

Ensimmäisten savujen mukana vedin kuin kiven rintaani. Se tuntui ensin joltakin ylimääräiseltä minussa, mutta sitten se alkoi tuntua osalta minua. Lyyhistyin kannelle, eikä kukaan ollut näkemässä. Minäkään en ollut näkemässä mitään. Elämä ei kulkenut elokuvana tyhjien silmieni editse. Kun kivi rinnassa oli päässyt paikoilleen, vajosin syvälle mustaan samettiin.

Enää ei satanut.

Minun 50 parasta levyä koskaan

Pari päivää sitten ilmestyneessä Soundissa Suomen rokkijournalistien kuohkea kerma pisti kaikkien aikojen  rocklevyt ennalta-arvattavaan järjestykseen. Puhkikuluneessa listausjutussa oli siltikin vissiin jotain proaktiivista, koska se on ehtinyt jo innoittaa monet tekemään omia listojaan. Meikäläisen top 50 on tässä.

50. Marillion: Afraid of Sunlight
49. Bad Religion: Generator
48. Pet Shop Boys: Actually
47. Saint Etienne: Words & Music By Saint Etienne
46. The Smiths: The Queen Is Dead
45. Jackson Browne: Late For The Sky
44. Rolling Stones: Sticky Fingers
43. Waterboys: Fisherman's Blues
42. Neil Young: After The Gold Rush
41. Velvet Underground & Nico
40. Alphaville: Forever Young
39. The Cardigans: Long Gone Before Daylight
38. 16 Horsepower: Sackcloth'n'Ashes
37: Kate Bush: 50 Words For Snow
36: The Pogues: Red Roses For Me
35: Dire Straits: Love Over Gold
34: Scott Walker: Scott 4
33: Marc Almond: Open All Night
32: Army of Lovers: Massive Luxury Overdose
31: Neil Young: Everybody Knows This Is Nowhere
30: Auteurs: After Murder Park
29: Linda Ronstadt: Heart Like a Wheel
28: The Cure: Disintegration
27: Bruce Springsteen: Born To Run
26: Pulp: His'n'Hers
25: Handsome Family: Through The Trees
24: Florence + the Machine: Ceremonials
23: Tom Waits: Rain Dogs
22: Spiritualized: Ladies And Gentlemen We Are Floating In Space
21: Bruce Springsteen: Darkness On The Edge Of Town
20: PJ Harvey: To Bring You My Love
19: Lou Reed: Berlin
18: Primal Scream: Vanishing Point
17: Kraftwerk: Trans-Europa Express
16: Brian Eno: Before and After Science
15: Suede: Dog Man Star
14: Kris Kristofferson: Kristofferson
13: Pink Floyd: The Wall
12: Elton John: Madman Across The Water
11: David Bowie: The Rise & Fall of Ziggy Stardust & The Spiders From Mars
10: Luke Haines: Oliver Twist Manifesto
9: Broder Daniel: Cruel Town
8: Townes Van Zandt: s/t
7: The Go-Betweens: 16 Lovers Lane
6: Nick Cave & The Bad Seeds: Let Love In
5: Tom Waits: Closing Time
4: Duran Duran: Rio
3: Meat Loaf: Bat Out Of Hell
2: Leonard Cohen: Songs of Love & Hate
1: Richard & Linda Thompson: I Want To See The Bright Lights Tonight

Vapautta käsittelevä pieni ote Lähiöromaanista

Ohessa pieni, ehkä irrallaankin toimiva pätkä Lähiöromaanista, jota olen kirjoittamassa; tarkemmin sanottuna sen toisen osan johdanto.


******

 

Pienen koiran omistaja oli luultavasti humalassa, niin huonosti se oli kiinnittänyt talutushihnan. Koira ei ollut edes tarkoittanut karata, mutta ohikulkijaa innostuneena lähennellessään se tuli nykäisseeksi itsensä irti. Pieni koira näytti hetken hölmistyneeltä ja ymmärsi sitten olevansa vapaa. Se juoksi ensin jonkinlaista ympyrää Alepan edustalla, äkkäsi muutamia puluja lähistöllä ja lähti onnellisena haukkuen niiden perään, aivan hyväntahtoisessa mielessä, mutta pulut lehahtivat paniikkilentoon. Ei sinunkaan kaikkia hyviä tarkoituksiasi olla aina osattu tulkita oikein. Pienen koiran omistaja oli luultavasti humalassa, ja vaikka olisi ollut väärin olettaa, että se hakkasi koiraa tai kohteli sitä muuten tarkoituksella kaltoin, ei taajaan humalassa esiintyvä ihminen ole paras lemmikinhoitaja. Koiran elämä oli varmasti eräänlainen vankila, asunto pieni ja lenkit liian kiireisiä. Nyt pieni koira oli vapautettu päämäärättömyyteen. Se juoksenteli ihmisten jaloissa, haukkui ja kerjäsi huomiota. Pystyisitpä sinäkin samaan rehellisyyteen. Pieni koira kohtasi joitakin lapsia tulossa karkkiostoksilta, niistä se oli erityisen innoissaan ja nekin siitä, koiraa paijattiin ja sille hihkuttiin ja pienin lapsista halusi tarjota sille tikkarinsa, mutta isosisko esti: karkki ei sovi koiralle, se voi sairastua tai kuolla. Lapset olisivat leikkineet koiran kanssa pidempäänkin, mutta se alkoi jo ymmärtää tilanteensa ja juoksi kauemmas ostarin sisäpihalle, pyöri terassien edessä, juopot huomasivat sen ja joku rähisi ei-kenellekään, että täällä on vapaa koira. Jotkut selväpäisemmätkin läsnäolijat huomasivat sen, ja varmaan muutamat heistä miettivät, mitä tuollaiselle vapaalle pienelle koiralle pitäisi näin yhtäkkiä tehdä, joku yritti tavoittaa koiran perässä roikkuvaa talutushihnaa, mutta ei onnistunut, koira oli liian nopea. Se oli haistanut jotain kiinnostavaa lähimmän pusikon suunnalla ja ravasi nyt täyttä vauhtia sinne, läähätti ja vingahteli ja katosi pensaiden sekaan. Pian kaupasta ilmestyi sen humalainen omistaja ja nosti hirveän metelin nähdessään koiran kadonneen talutushihnoineen. Se huusi varkaudesta ja kostotoimista ja siitä, miten häneltä aina vietiin, mutta ei siltä voitu viedä sellaista, mitä sillä ei koskaan ollutkaan.

Novelli: Ei mitään muuta kuin sanat

Tämä novelli julkaistiin syksyllä 2012 ystäväni Tuomas Salorannan toimittamassa antologiassa Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja. Tuomas - eli Tohtori, kuten häntä olen jo teini-iästä asti kutsunut - on perustanut oman kirjalliseen liikkeen, Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion. Sen agenda on 20-30 -lukulaisen pulp-kirjallisuuden elvyttäminen tämän päivän Suomessa.

Tuo ei ole omien pyrkimysteni listan kärkipäässä, mutta arvostan kovin paljon sitä määrätietoisuutta ja hyvähenkistä trollaamista, joiden avulla URS on saavuttanut suomalaisessa spefi-skenessä lyhyessä ajassa vankan aseman. Minulla on tälläkin hetkellä päälläni URS-paita, ja se on itse asiassa aivan sattumaa. Kun Tuomas siis pyysi minulta novellin yhteiskunnalliseen antologiaan, suostuin välittömästi. Sain kirjoittaa, mitä halusin ja mistä halusin.

Tämä novelli ei olekaan kovin spekulatiivinen. Se on enemmänkin viisto näkemys siitä, missä ollaan jo nyt - ja samalla suora lausunto siitä, mikä on paskanpuhumisen maailmassa ollut aina tärkeintä. Rakkaus nimittäin.

 

Ei mitään muuta kuin sanat

“Sanat ovat katoava luonnonvara – eivät ihmiskunnalle, mutta ihmiselle kyllä. Mitä enemmän niitä kylvää tuuleen, sitä vähemmän jää jäljelle. Kun kerran käyttää ne, ei saa niitä enää takaisin. Kuten muidenkin luonnonvarojen kohdalla, kannattaa miettiä, mihin niitä käyttää ja kuinka huoletta. Ne aloittavat arvaamattoman vaikutuksensa maailmassa heti, kun niistä päästää irti.”

Aleksi Vahvalinna, Kirjoituksia turhuutta vastaan

Tämä tarina alkaa naisesta.

Minulla on vielä opeteltavaa. Kirjoitin tähän jos jonkinlaista alkua, jotka jouduin hylkäämään milloin koristeellisina, milloin epätosina. Tuonkin hylkäsin, koska se on klisee, ja hairahduin hetkeksi luulemaan, ettei klisee voisi pitää paikkaansa. Kyllä se voi. Istuttuani kolme tuntia junan ravintolavaunun loosissa kannettava sylissäni kirjoittamassa ja pyyhkimässä aloituksia tulin järkiini. Kun katsoin ulos, näin vain pimeyttä esittämässä tätä maata, sumentamassa sen miksi tahansa, miksi joku haluaa sen ajatella. Klisee on totta. Suomi on pitkä ja pimeä maa, valoa on aina ollut harvassa ja tämä tarina alkaa naisesta.

Naiseen se päätyykin, vaikka eräillä elävillä ja kuolleilla miehillä on siinä tärkeä osansa.

1

Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon suuren uudistuksen syksynä, Jakomäen lieveasutusalueen varallisuushaasteellisten kiintiöpaikalta. Suurta uudistusta oli rummutettu vuosikaudet ja lukkoon se oli lyöty edellisessä hallitusohjelmassa, mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä se tarkoitti käytännössä. Itse asiassa se ei näyttänyt tarkoittavan mitään. Ainoastaan tiedekuntien ja laitosten nimet vaihdettiin attraktiivisemmiksi. Niinpä minut kirjattiin humaanien innovaatioiden tiedekunnan kielellis-kirjallisten innovaatioiden laitoksen opiskelijaksi. Oppiaineen nimi oli edelleen kotimainen kirjallisuus, tutorini Väiskin mukaan siksi, ettei kukaan ollut keksinyt attraktiivisempaa nimeä: suomalaiskirjalliset innovaatiot haiskahtivat hallintoneuvoston mielestä jotenkin Neuvostoliitolta.

Innovaatiovitsejä sai sinä syksynä kuulla yliopistolla varmasti enemmän kuin hallintoneuvosto olisi halunnut, mutta muuten opiskelijaelämä jatkui sellaisena, mitä se käsittääkseni oli ennenkin ollut. Käytiin töissä kaupassa tai ketjuravintolassa, niiden päälle halvoissa kapakoissa ja sitten istuttiin kohmeloisina luennolla. Kielellis-kirjallisten innovaatioiden laitoksen ilmapiiri oli humoristisella tavalla alistunut. Täällä ei perustettaisi kasvuyrityksiä. Täältä valmistuneiden elämä tulisi jatkossakin olemaan taistelua pätkätöistä, hupenevista apurahoista ja harvenevista vakipaikoista kuolevalla julkisella sektorilla tai suuntansa kadottaneissa kustannusosakeyhtiöissä.

Syysaamuisin yliopiston päärakennuksen ikkunoista viistosti paistava valo oli kuitenkin yhtä kirkas kuin aina ennenkin, ja nuoret ihmiset opiskelijabileissä toistensa silmissä yhtä kiinnostavia kuin aina ennenkin.

Minullakin oli tietysti kova pyrky tutustua sellaisiin naisiin, joita Jakomäen ostarilla ei pyörinyt. En vain hallinnut niitä menetelmiä, joilla sivistyneemmissä oloissa kasvaneisiin ihmisiin tutustuttiin. Jonkun erisnimen mainitsemisesta väärässä kohtaa se aina kiikasti. Bileseurueissa minuun suhtauduttiin kohteliaan puolueettomasti, mutta sydänystäviä en niistä saanut, vaikka pari riittävän humaltunutta tyttöä onnistuin soluasuntooni ja sänkyynikin viemään. Sängyssä ei tarvinnut höpistä joutavia, mutta seuraavana aamuna olisi pitänyt.

Sitten tutustuin Veeraan.

Se ilmestyi viereeni räntäsateisella Senaatintorilla kesken jonkun itsenäisyyden juhlavuoden tilaisuuden. Puheviestinnän kurssin luennoitsija oli marssittanut meidät kuuntelemaan ja analysoimaan valtakunnan virallisen innovaatiofilosofin jaarituksia aiheesta “Sinä olet innovaatio”. Haukotutti ja teki toisaalta mieli kaljaa. Filosofin höpinöistä en ymmärtänyt mitään. Syvällisin minua askarruttava kysymys oli, mitä vittua tein siellä.

“Mitä vittua me tehdään täällä?” kysyi huvittunut, mutta määrätietoinen ääni oikealla puolellani. Käännyin ja näin pienen ja hennon tytön, jolla oli lyhyeksi leikatut tummat hiukset, musta kangastakki ja suuret silmät. Se näytti ranskalaisen elokuvan naiselta ja kiroilikin. Päätin rakastua.

“Kuunnellaan turhanpäiväisintä mussutusta millä tätä toria on koskaan halveerattu”, sanoin. “Äläkä kysy, mitä järkeä siinä on, koska ei siinä ole mitään järkeä. Lähetään kaljalle.”

“Ilman muuta me lähdetään”, tyttö sanoi ja oli jo menossa.

Kruununhakalaisen kulmabaarin pöydässä se kaivoi laukustaan kuluneen antikvariaattiniteen. Valkoisessa kannessa oli abstrakti kuva, joka saattoi esittää piippua polttavan miehen profiilia. *Piirroksen yllä luki: Aleksi Vahvalinna, Kirjoituksia turhuutta vastaan.

“Mä olen Veera”, se sanoi. “Tää tässä on maailman tärkein kirja. Onko tuttu?”

Ei ollut, en ollut kuullutkaan. Veera sysäsi opuksen eteeni. “Ota se lainaan. Lue se. Ahmit sen varmaan yhdessä illassa, mutta ei haittaa, vaikka kestäisi kauemminkin. Mulla on toinen kappale kotona ja tunnen yhden tyypin, jolla on paljon lisää. Itse asiassa sä voit hyvin pitää tämän.”

Selailin kirjaa. Se koostui enimmäkseen lyhyehköistä päälauseista. Tyyli oli aforistinen ja ajatukset jämeriä. Ne miellyttivät minua heti. Eräs kohta kiinnitti huomioni, luin sen ääneen.

“Sanat eivät ole valtaa, vaan vallan väline. Köyhän tai alistetun sanat eivät paina mitään, vaikka olisivat nerokkaimmin ajateltua tekstiä koko maassa. Mutta pääsepä korokkeelta puhumaan, niin voit muuttaa mustan valkoiseksi ja sonnan kullaksi, ja silti pillisi mukaan tanssitaan. Siksi korokkeilta puhujien sanoihin tulee suhtautua erityisen kriittisesti. Varsin usein ne ovat puhdasta roskaa. Se on voitava sanoa ääneen. Jos tarpeeksi moni sanoo, jotain voi tapahtua. Tuhatpäisen kuulijoiden joukon ääni saattaa peittää korokkeelta puhujan. On epätodennäköistä, että niin kävisi, mutta muutakaan toivoa meillä ei ole. Meillä ei ole mitään muuta kuin sanat.”

“Helvetti sentään, tää tyyppihän puhuu just siitä, mitä me äsken saatiin todistaa”, sanoin vaikuttuneena. “Koska tää kirja on kirjoitettu?” Käänsin nimilehdelle ja vastasin omaan kysymykseeni. “1980-luvulla. Ilmeisesti jotkut asiat ei muutu koskaan.”

“Paitsi sitten kun ne muuttuu”, Veera sanoi. Se oli yhtäkkiä innoissaan, sen silmät laajenivat entisestään ja kipinöivät lumovoimaa. “Siitähän tässä puhutaan! Muutoksesta. Lue se kirja. Laita se laukkuus nyt heti. Hyvä. Sillä lailla. Nyt voidaan keskittyä kaljanjuontiin. Kukas sä olet ja mitä sä teet?”

2

Seuraavana aamuna Veera heräsi sängystäni, mutta sen kanssa asiat olivat yksinkertaisempia. “Mä keitän kahvia”, se sanoi. “Laita jotain musaa”, se sanoi. “Rauhallista mutta positiivista.” “Sulla on nätti näköala”, se sanoi. “Noissa puissa on varmaan paljon oravia ja lintuja.”

“Onksulla puhelinta siinä?” se sanoi. “Mä annan sulle mun numeron. Soita sitten kun tekee mieli. Mulla on välillä kiireitä, mutta ei aina. Lue se kirja. Mun pitää kohta mennä, mutta me nähdään kyllä vielä. Haluaisitko sä antaa suukon?”

Sitten se oli poissa, ja oli vain pyörremyrskyn jälkeinen tyven.

Aikani haahuiltuani rauhoituin lukemaan Kirjoituksia turhuutta vastaan. Kuten Veera oli ennustanutkin, luin opuksen käytännössä yhdeltä istumalta. Välillä tosin piti nousta sängyltä mittailemaan soluhuoneen lattiaa. Enpä ollut aikaisemmin lukenut kirjaa, josta tuli samanlainen olo kuin maailman parhaasta rockbiisistä. Jokainen virke osui suoraan maaliin. Kaikki valheet ja tekopyhyydet paljastettiin. Julistettiin oikean ja aidon ja toden sanomaa. Liepeen valokuvasta katsoi tämä Vahvalinna, ankarailmeinen hymytön mies, ajaton mutta ajan jo hioma, ei nuori. Sellainen mies puhuu kirjakieltä sängyssäkin.

Ajattelin, että koko yliopiston, jokaikisen paskanjauhajan ja innovaattorin, kaikkien ylimielisten opiskelijatyttöjen pitäisi lukea tämä kirja. Teki mieli mennä yliopiston aulaan huutelemaan sen olemassaolosta. Typerä mielijohde, ei ketään kiinnostaisi. Missä olivat ne ihmiset, joita kiinnosti?

Kahden päivän kuluttua soitin Veeralle. Olin miettinyt puoli tuntia, mitä sanoisin ja mihin sitä pyytäisin , mutta se otti tilanteen heti haltuunsa. “Hauskaa että soitit. Mä ajattelinkin, että soittaisit tänään. Mahtava pakkassää tuolla, haluaisitko sä lähteä kävelemään meren jäälle? Mä asun Lauttasaaressa. Aika lähellä metroasemaa. Mä voin tulla siihen vastaan. Kauan sulla kestää? Luitko sä jo sen kirjan?”

Tähtitaivas meren yllä oli naurettavan mahtipontinen, se nitisti kaikki vastalauseet. Kävelimme pari kilometriä, tulimme pieneen saareen. Kun pysähtyi, alkoi heti paleltaa. Saaressa oli kymmenkunta lehdetöntä puuta ja muutamia kivenlohkareita. Se ei tuntunut turvapaikalta. Veera heittäytyi lumeen selälleen. Katselin sitä ja mietin, mitä se näki. Oltiin hiljaa.

“Mä käyn usein täällä”, Veera sanoi lopulta. “Arvaa miksi? Täällä ei ole sivumerkityksiä. Kaikki on sitä mitä se on. Tuu mun viereen. Mä tykkään susta. Sussakaan ei ole sivumerkityksiä. Mä haluaisin esitellä sut yhdelle mun tutulle. Mutta sitä ei tartte ajatella tänä iltana.”

Kesti kuitenkin yli uudenvuoden, ennen kuin tapasin Simo Sarasteen ensimmäistä kertaa. Luulen, että Veera halusi pitää minut pelkästään itsellään jonkin aikaa. Tapaamisemme menivät aina sen tahdon mukaan, mutta toisaalta minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan omaa. Olin aivan tyytyväinen tilanteeseen. Veera tuntui todellisemmalta kuin kukaan muu ihminen elämässäni.

3

Välipäivinä Helsingissä tapahtui sarja outoja välikohtauksia, joita mediat eivät osanneet tai halunneet yhdistää toisiinsa. Minä olin siinä vaiheessa lukenut Kirjoituksia turhuutta vastaan jo kolmesti läpi ja näin selvän punaisen langan. Kaikki tapaukset olivat hyökkäyksiä paskanjauhajia, valehtelijoita ja löysiä sanankäyttäjiä vastaan.

Tapaninpäivän iltana tunnetun julkkisyökerhon liepeillä pahoinpideltiin kansainvälisen suuryrityksen viestintäpelle, joka oli saanut kyseenalaista julkisuutta julistettuaan erään joukkoirtisanomisen yhteydessä rakkauden ja empatian firman kantaviksi arvoiksi. Pari päivää myöhemmin imelien laulukilpailutähtien suorana televisioitu hyväntekeväisyyskonsertti keskeytyi Jäähallissa, kun lavan valtasi naamioitunut joukkio, joka anasti soittimet itselleen ja esitti Radiopuhelimet-yhtyeen vanhan kappaleen “Hullun opetus”. Lopuksi uudenvuoden aatonaattona uutistiedot kertoivat, että vitivalkoisista hampaistaan tunnetun kokoomuspoliitikon kotisivut oli hakkeroitu ja nälkävuoden mittaiset innovaatioyhteiskunnan ylistyspuheet korvattu mustalle taustalle sijoitetulla valkoisella tekstillä “LÄSSYN LÄSSYN”.

Tästä viimeisestä iskusta luettuani vakuutuin siitä, että jotain oli tekeillä ja koetin soittaa Veeralle. Ensimmäistä kertaa se ei kuitenkaan vastannut, ei koko sinä iltana eikä seuraavana päivänä, uudenvuodenaattonakaan. Kun en muutakaan keksinyt, menin vieraisille vanhempieni luo Jakomäkeen ja kaupungin kolmion nuhruiseen alakuloon kyllästyttyäni vielä paikalliseen karaokebaariin. Lapsuuteni Jakiksen juopoista se viimeinen henkiin jäänyt veti “Joutsenlaulun” ja tarkoitti joka sanaa. Liikutuin siitä niin, että menin ulos ja yritin vielä kerran soittaa Veeralle. Tällä kertaa se vastasi.

“Hei. Olin vähän poissa kaupungista, mutta nyt olen taas täällä. Missä sä oot? Jakomäessä? Vieläkö sieltä pääsee pois? Haluatko tulla Lauttasaareen? Mä voisin näyttää sulle yhden jutun. Oletko sä humalassa? Ei se haittaa vaikka olisitkin. Kulkeeko bussit vielä?”

Sain onnenkaupalla taksin. Lahdenväylällä pakkasen jähmettämien ajovalojen kajossa ajattelin, että Veera oli kirkas totuuden majakka pimeällä merellä ja että menisin aina sinne, minne se käskee menemään.

“Mitä tässä kaupungissa oikein tapahtuu?” kysyin. Lojuin syvällä Veeran nojatuolissa, humala alkoi haihtua. Se asui alimmassa kerroksessa, ilotulitteet leikkasivat pimeää noustessaan taivaalle, mutta niiden räjähtämistä valheelliseen kauneuteen ei sinne enää nähnyt. Useita koiria haukkui pakokauhun vallassa jossain lähettyvillä. Stereoista soi hiljaisella volyymilla vapaamuotoinen jazz.

“Muutoksia”, Veera sanoi ja tuli istumaan tuolin käsinojalle. Se laittoi kätensä kaulalleni. “Sä olet tosi lämmin. Onkohan sulle tulossa kuumetta? Oletko sä koskaan ajatellut, millainen maailma olis, jos ihmiset kuuntelisi oikeasti toisiaan? Ja jos ihmiset sanois vaan sellaista mitä ne tarkoittaa? Kato tänne. Mä sanoin että mä näytän sulle yhden jutun.”

Veera riisui paitansa, ja laskuhumalaisesta väsymyksestäni huolimatta olin heti virittäytymässä lemmenleikkiin, mutta siitä ei tällä kertaa ollut kyse. Sydämen yläpuolella oli tuore tatuointi: Kirjoituksia turhuutta vastaan -kansikuvan piippua polttava hahmo. Vain muutaman sentin korkuisena, mutta tarkkaan ja taitavasti jäljennettynä.

“Sä taidat ottaa sen kirjan kohtalaisen tosissasi”, sanoin.

Ensimmäistä kertaa tuttavuutemme aikana Veeran silmissä välkähti suuttumus. “Voi nyt vittu!” se tiuskahti. “Etkö sä ole kuunnellut mitään mitä mä olen tässä yrittänyt sulle selittää. Luitko sä sen kirjan? No niin, hyvä. Etkö sä ottanut sitä tosissasi? No niin, sitähän minäkin. Mitä siinä sanottiin? Mikä oli kirjan viimeinen lause? Sano se!”

Kyllähän minä sen muistin.

“'Tärkeintä on tarkoittaa joka sanaansa.'”

Yhtäkkiä Veera hymyili taas. “Kyllä. Ja mä tarkoitan jokaista sanaani. Uskotko? Sä et tiedä vielä mitään. Välillä mä silti melkein rakastan sua. Mä kerron tästä tatuoinnista lisää huomenna. Nyt sä voisit riisua multa nämä loputkin vaatteet.”

Aamulla olin hiestä märkä, vaikka asunto oli viileä. Veera mittasi minulta kolmekymmentäkahdeksan ja puoli astetta kuumetta. Sain puuroa ja teetä sänkyyn kuin joskus pienenä. Näin korkeaa kuumetta minulla ei ollut sen jälkeen ollutkaan. Pidin siitä, tunne oli erikoisella tavalla leijaileva ja irrallinen, varmaan samanlainen kuin psykedeelejä vetäneellä. Olin asioiden ulkopuolella ja yläpuolella, ja ajatukseni olivat yllättävän selkeitä. Kysyin Veeralta, miten se oli tullut tutustuneeksi Aleksi Vahvalinnan tuotantoon.

“Hmm”, se sanoi. “Okei. Munhan tosiaan piti kertoa sulle asioita tänään. Mutta sitten sä tulit kipeäksi. Ehkä se ei haittaa.”

Niin se kertoi Simo Sarasteesta, joka oli sen ensimmäisenä yliopistosyksynä pitänyt jonkinlaista puolivirallista opintopiiriä päärakennuksen viidennen kerroksen perimmäisessä loukossa. Veera myönsi päätyneensä mukaan sattumalta, se oli pitänyt päärakennuksen portaissa aika ajoin vastaan tulevaa Sarastetta yksinkertaisesti kiinnostavan näköisenä tyyppinä, kai seksikkäänäkin. Se oli hetken mielijohteesta seurannut Sarastetta ja tullut tomuiseen pieneen huoneeseen, jonka innovaatiostrategit olivat unohtaneet.

Opintopiirin nimi oli Selviytymisvinkkejä ulkopuoliselle. Saraste esitelmöi joka toinen tiistai ainoina aseinaan liitu, taulu ja kasa kirjoja. Mitään modernimpaa se ei hyväksynyt. Kirjat vaihtuivat, mutta yksi oli aina mukana: Kirjoituksia turhuutta vastaan. Se oli Sarasteen raamattu. Saraste oli itseoppinut yhteiskuntakriitikko, joka oli pesiytynyt yliopiston hämäriin nurkkiin eräänlaiseksi loiseksi vailla mitään virallista syytä olla siellä. Se halusi saada aikaan vallankumouksen paskanjauhantaa, valheita ja informaatiosaastaa vastaan. Se ei ollut kovin toiveikas aikeidensa onnistumisen suhteen, mutta oletti, että yliopistolta saattaisi löytyä idealistisia nuoria, jotka lähtisivät sen kelkkaan.

Sen iskuryhmä oli pysynyt suunnilleen samankokoisena, kymmenkunnan hengen suuruisena, koko sen ajan, kun Veera oli ollut mukana. Välillä joku oli lähtenyt, välillä joku uusi liittynyt joukkoon. Enimmäkseen ne eivät olleet tehneet muuta kuin istuneet kuuntelemassa Sarasteen esitelmiä ja keskustelemassa niistä. Joskus Saraste oli intoutunut kirjoittamaan yleisönosastoon tai painattamaan pamfletin, joka ei kiinnostanut ketään. Sen perusnäkemys oli, että tyhjiä sanoja vastaan taisteltiin merkityksellisillä sanoilla – näinhän Vahvalinnakin oli opettanut. Mutta sen mediastrategiassa oli melkoinen puute: sille internet symboloi paskanjauhantaa ja informaatiosaastaa, eikä se suostunut olemaan verkon kanssa missään tekemisissä. Opetuslasten määrää oli näissä olosuhteissa vaikea kasvattaa.

Veera kertoi kannattaneensa alusta asti suoraa toimintaa. Kuulin vasta nyt, että sen oma teini-ikä oli kulunut erilaisissa aktivistipiireissä. Tuolloin se oli omaksunut näkemyksen, että aivan ensiksi kannattaa pystyttää barrikadi keskelle katua, ja vasta sen päältä alkaa huudella viisaita sanojaan joukoille. Aktivistien ongelma oli tietenkin se, että barrikadi kyllä syntyi, mutta sanottavaa ei ollut. Se oli siis päinvastainen kuin Sarasteen ongelma. Veera halusi ratkaista molemmat ongelmat.

Vähitellen, yleisen turhautumisen vallatessa alaa tiistai-iltojen porukassa, Saraste oli alkanut kuunnella Veeraa tarkemmin. Veera kuvaili sen jääräpäiseksi mieheksi, jolta suunnanmuutokset ottivat aikansa. Lopulta aseeksi oli pitänyt ottaa Kirjoituksia turhuutta vastaan. Teoksesta löytyi kohtia, jotka saattoi tulkita toimintamyönteisiksi.

“Kaikissa vallankumouksissa on jotain ylevää, ne ovat lähtökohdiltaan kyllästyneiden ihmisten protesteja”, se siteerasi ulkomuistista. “Yleensä on kyllästytty tyranniaan, epäoikeudenmukaisuuteen, köyhyyteen, mahdottomiin elinoloihin. Meidän mukava elämämme tässä maassa ei tunnu antavan aihetta vastaavaan reaktioon. Mutta kenties ajattelemme näin siksi, että meitä riivaavat ongelmat ovat vaikeammin havaittavia ja salakavalampia kuin toisina aikoina ja toisissa maissa. Turhuuden tyrannia on tyranniaa sekin. Vallankumouksen viikkoina ei ole aikaa tyhjänpuhumiselle. Tätä olen ajatellut usein.”

Tämän kohdan avulla Saraste oli saatu käännytettyä, Veera sanoi. Se oli hyväksynyt suoran toiminnan virallisesti osaksi toimintaohjelmaansa samana päivänä kun me tapasimme. Siitä istunnosta Veera oli tullut torille. Se kuvaili tunteneensa silloin kuin sen läpi kulkisi voimakas sähkövirta ja kuin se pystyisi mihin vain. Sellaisissa tunnetiloissa rakastutaan, mennään tuntemattomiin asuntoihin ja aletaan suunnitella vallankumouksia.

“Ne välipäivien pikku sattumukset, ne oli meidän tekosia”, Veera sanoi kiihtyneen oloisena. “Ensimmäiset askeleet. Ja kohta tulee jotain suurempaa.” Se veti puseroaan alas niin, että tatuointi paljastui. “Me otettiin nää joulupäivänä. Merkiksi taistelun alkamisesta.”

Se katsoi minua tiukasti.

“Sä tiedät, mitä mä aion nyt kysyä.”

Kaikki oli kepeää ja helppoa. Voisin leijua koska tahansa ikkunasta ulos, kohota Lauttasaaren ja koko Helsingin kattojen ylle.

“Tiedän. Vastaus on kyllä. Mä olen mukana.”

Mutta en minä missään vaiheessa ollut. Minä olin eri paikassa kuin ne muut. Minä olin yliopiston päärakennuksen hämärimmän nurkkahuoneen ainoan pienen ikkunan vieressä ja katsoin ulos. Senaatintorille satoi lunta. Se silasi vallan merkit puhtaalla kauneudella. Siellä ei ollut ketään. Oli tosin myöhä ja pimeää: valonheittimet jättivät katvealueita, joilla saattoi liikkua ihmisiä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut niitä.

Ja vaikka kuulin ensimmäistä kertaa Simo Sarasteen puhuvan, en kuunnellut häntä. Ajattelin edellistä yötä ja Veeraa, joka vaikutti levolliselta vain nukkuessaan, sen olin jo oppinut.

4.

“Tyhjänpuhumisen valtakausi alkoi Suomessa 1980-luvulla. En tiedä, pitäisikö siitä syyttää rahoitusmarkkinoiden vapauttamista vai perestroikaa. Ensin mainittu synnytti sen ajatuksen, ettei totuutta ja tosiasioita oikeastaan ole, että maailmanselitykset voi päästää kellumaan niin kuin valuutatkin. Kun kaikki on suhteellista ja kuvitteellista, voi mitä tahansa roskaakin kutsua suureksi viisaudeksi! Perestroika taas istutti meihin sen harhakäsityksen, ettei elämä olekaan raskasta ja musertavan uhan alaista. Että se olisi muka hilpeää, kuplivaa ja – amerikkalaista.

“90-luvun alun lama olisi voinut pelastaa paljon. Olisivat saatana katsoneet ympärilleen, täällähän kuoli ihmisiä! Niitä riippui hirttäytyneinä joka toisen pankkiholvin tai pienyrityksen kirjanpitokonttorin kattorakenteista! Mutta siitä selvittiin liian nopeasti. Tuli Nokiaa ja it-kuplaa. Jumalauta, kohta kaikki oli vielä enemmän naminamia kuin ennen! Jari Sarasvuota alettiin pitää suurena ajattelijana, sille oikein syydettiin rahaa siitä kammottavasta mussutuksestaan. Minä olen sitä mieltä, että tämä on itsenäisen Suomen historian pahimpia katastrofeja. Tai minkä itsenäisen Suomen, eihän sellaista enää ollut. Cayman-saarille rekisteröityjen rahastojen renkejä tässä kaikki ollaan. Eikä niiden rahastojen takana ole ketään, ne ovat vampyyreja, mitään ei näy peilistä. Mussuttajat ovat niiden julkisivu. Mussuttaja kiinnittää kansalaisen huomion, kun selän takana siltä viedään kaikki!

“Meidän tehtävämme on koputtaa kansalaista selkään! Ensin se säikähtää ja saattaa suuttuakin, mutta kyllä se pian tajuaa! Se katsoo koputtajan ohi ja näkee, mitä sen takana on puuhailtu. Se raivostuu. Se nousee eikä sitä voi pysäyttää! Tämä on edelleen sama Suomi, joka on selvinnyt nälänhädistä ja sodista entistä vahvempana. Perkele!”

Simo Saraste oli karunnäköinen mies, mutta niitä karunnäköisiä miehiä, jotka tulivat päälle eivätkä vetäytyneet nurkkiin. Jokainen epätasaisuus sen ihossa tuntui elävän omaa elämäänsä, kun se puhui. Niiden katsominen tahtoi heikentää keskittymistä kuunteluun. Ajattelin, että oli oikeastaan aika yhdentekevää, mitä se sanoi.

Se vaikeni hetkeksi ja näytti oikein tärisevän fyysisestä suorituksesta. Kaikki läsnäolijat olivat kunnioittavasti hiljaa. Olin tavannut ne ensimmäistä kertaa edellisen tiistain luennolla. Ne eivät tuntuneet viiteryhmältä. Synkkäilmeistä villatakkiporukkaa, joka täytti kellarihuoneen käsinkosketeltavalla maailmantuskalla. Niille ei uskaltaisi puhua kovin monisanaisin lausein.

Eikä Veera ollut nyt täällä. Ilman Veeraa ei olisi vallankumoustakaan.

“Kello on tasan neljä”, eräs hapsuviiksinen hahmo huomautti. Saraste nyökkäsi ja näytti kohtalokkaaseen päätökseen valmistautuvalta johtajalta. Se avasi paikalle raahatun vanhanmallisen telkkarin. Sen modernimpia laitteita se ei ollut sallinut paikalle tuoda, vaikka sen opetuslapset varmasti piilottelivatkin taskuissaan ja laukuissaan aika montaakin uudenmallista mobiilivälinettä.

Ikävystynyt iltapäiväuutisten lukija heitti alkuspiikkinsä ja juonsi sisään ensimmäisen uutispätkän: jossain lyijynharmaassa pikkukaupungissa oli irtisanottu ihmisiä joltain apeana kyyhöttävältä tehtaalta. Sitten kuvayhteys meni poikki. Ensin ruutuun tuli vain teksti: Hetkinen. Sitten uutisankkurin ääni ilmoitti, että lähetys oli katkaistu pian alkavan erikoisuutislähetyksen takia.

Opetuslapset tuijottivat ruutua, niiden katseissa oli samaa pakokauhun ja innon lomittaisuutta kuin treffipyyntöönsä vastausta odottavalla. Sekunnit olivat nyt pitkiä. Minä taas tunsin olevani samalla tapaa irrallani ja yläpuolella kuin uutenavuotena kuumeessa. En ollut täällä, koska Veerakaan ei ollut.

Kuva tuli taas studiosta. Uutisankkuri oli eri nainen nyt, saanut ryhtiä olemukseensa ja kipinää katseeseensa. Jotain oli tapahtunut, ja hän saisi sen kertoa. Tosin sitä luultavasti linkiteltiin jo pitkin verkkoa, mutta oman vanhuksille ja teknologiakammoisille suunnatun kanavansa katsojille hän ainakin saisi sen kertoa.

“Juuri saamamme tiedon mukaan kolme naamioitunutta henkilöä on yrittänyt kaapata maan pääministerin. Kaappaajat eivät olleet näkyvästi aseistautuneita. Kaappausyritys tapahtui eduskunnan istuntosalissa täysistunnon jälkeen. Naamioitunut kolmikko tunkeutui istuntosaliin pääovien kautta ja yritti repiä pääministeriä mukaansa. Paikalla olleet turvamiehet reagoivat heti tilanteeseen, jolloin kaappaajat pakenivat. Heitä ei ole toistaiseksi löydetty. Helsingissä on käynnissä poliisin ja armeijan suuretsintä kaappaajien tavoittamiseksi.

“Kaappaajat jättivät paetessaan jälkeensä megafonin ja lentolehtisiä. Suojelupoliisin päällikön mukaan lehtiset sisältävät sekavaa anarkistista ja ääriliikehenkistä aineistoa. Päällikkö pitää luultavana, että kaappaajien tarkoitus oli ollut iskeä kesken täysistunnon. Istunnon alkamista oli aikaistettu, jotta pääministeri ehtisi illaksi Berliiniin luottokelpoisten maiden uusimpaan kriisikokoukseen.

Pääministerin kansliasta kerrotaan, että pääministeri aikoo matkustaa kokoukseen aiemman suunnitelman mukaan. Muuten pääministeri ei halua vielä kommentoida tapausta.

“Siirrän nyt lähetyksen eduskuntatalolle, jonne toimittajamme on juuri saapunut.”

Simo Saraste kurottautui sulkemaan television.

En ole koskaan ollut niin hiljaisessa huoneessa.

5.

Kun katsoo tarpeeksi pitkään yöjunan ikkunasta ulos, tulee ei-mihinkään. Yöjunan ravintolavaunu ei ole mikään paikka, se on erilaisten asioiden odotushuone. Mutta hahmottomina mustuuden eri sävyinä kyyristelevä Suomi ei ole paikka sekään. Päärata on vedetty peltojen ja hakkuualueiden ja nöyrien metsiköiden poikki. Välillä ohitetaan rautatieasema valoineen, niitäkin on vuosi vuodelta vähemmän, mutta eivät nekään ole paikkoja: ne ovat kaupunkien liepeille tai pahimmillaan aivan korpeen kaavoitettuja välitiloja. Voi olla, että niihin kätkeytyy silti enemmän totuutta kuin oikeisiin paikkoihin. Niiden epämukavilla penkeillä luetaan syvällisiä romaaneja tai vähintään paljastuskirjoja. Niillä penkeillä kaivataan ihmisiä ja odotetaan pääsemistä ihmisten luo.

Rovaniemelle on vielä tuntikausia matkaa, ja ravintolavaunu menee kohta kiinni. Lähdin kiireessä, eikä minulle ole makuupaikkaa. Mutta jostain löytynee jokin nurkka, ja minulla on seuranani ajatuksia.

Simo Sarasteen vallankumous päättyi siihen iltapäivään kellarihuoneessa television ääressä. Alun alkaenkin naurettavan kaappaussuunnitelman epäonnistuminen oli murtanut hänet. Sen näki yhdellä silmäyksellä. Poistuin sieltä nopeasti. Yritin päästä soluasuntooni, mutta keskusta oli muuttunut poliisimuurahaisten kuhisevaksi pesäksi, jossa oli mahdotonta liikkua. Päädyin jonnekin merenrantaan heittelemään kiviä sysimustiin aaltoihin.

Ajankulusta en ole varma, mutta oli myöhä, kun sain tuntemattomasta numerosta tekstiviestin: “Tule Rovaniemelle. Tule niin pian kuin pääset. Laita viesti tähän pre-paidiin, kun tiedät ajankohdan. Sinua ollaan vastassa. Taistelu jatkuu. V.”

Tein pari helppoa yhteenlaskua. Aleksi Vahvalinna oli syntynyt ja viettänyt ankaran lapsuutensa eräässä kylässä Rovaniemen silloisessa maalaiskunnassa, hän mainitsi asian moneen kertaan Kirjoituksissa turhuutta vastaan. Kuinka ollakaan, juuri sama kylä oli ollut viime aikoina uutisissa siksi, että siellä oli syntynyt korpikommunistinen kapinaliikkeen poikanen – lähinnä jyrkkäsanaista retoriikkaa etelän veteliä vastaan, lappilaisen suoraselkäisyyden puolesta. Paikalliset olivat julistaneet, että Lapista pitäisi saada itsenäinen valtio, kun Helsingin herroista ei kerran ollut kuin puhumaan joutavia ja uittamaan kieliään maailman rahamiesten ruskeissa rei'issä.

Sieltä Veera ajatteli seuraavaksi löytävänsä vallankumouksen. Ehkä niin kävisi, luultavammin ei. Minä ajattelin löytäväni sieltä hänet.