maanantai 8. lokakuuta 2012

Oikeasta ja väärästä kansanmusiikista

Tällainen, jo viime vuoden puolella julkaistu artikkeli linkitettiin minulle tänään Facebookissa:

http://thequietus.com/articles/07603-2011british-politics-folk-music

Jutun kirjoittaja Joe Kennedy on aiempienkin satunnaiskohtaamisten perusteella hyvin tyypillinen poliittisesti korrekti angloamerikkalainen liberaalivasemmistolainen. Hänen kaltaisensa ovat valvoneet britannian indiemusiikkiskenen ajatusten puhtautta 80-luvulta asti. He älähtivät, kun Morrissey otti Union Jackin lavarekvisiitaksi, he tunsivat epämääräistä vaivautuneisuutta brittipop-skenen noustessa ja nyt heillä on taas vaikeaa. Sympatisoin heitä kyllä: Britannian nykyinen oikeistohallitus ajaa armotonta leikkauslistojen ja vapaa markkinatalous -fantasioiden politiikkaa, ja Kennedyn kaltaiset kulttuurikirjoittelijat tuntevat varmasti olevansa yhtä vankasti yhteiskunnallisella sivuraiteella kuin Thatcherin kulta-aikaan. Heille jää vain turhautuneisuus ja katkeruus.

Niillä taas on tapana suuntautua välillä aika sattumanvaraisiin kohteisiin. Kuten nyt tässä tapauksessa erilaisiin ruohonjuuritason yhteisöllisiin hankkeisiin ja Britannian uuteen folkpop-skeneen, jonka näyttävin kellokas on hämmentävään maailmanmenestykseen noussut, juuri toisen albuminsa julkaissut Mumford & Sons -yhtye.

Tiesin kyllä, että musanörttipiireissä inhotaan Mumford & Sonsia. Tähän päivään asti luulin kuitenkin sen johtuvan lähinnä bändin musiikillisesta lähestymistavasta, jota voisi sen kummemmin arvottamatta luonnehtia vaikka kansanomaiseksi. Biisit ovat tarttuvia ja perustuvat melko helpolle nostatusrakenteelle. Ne ovat omiaan humalaisiksi yhteislauluiksi, ja todistajanhavainnot Brittein saarilla viime vuosina käyneiltä kertovat, että juuri tähän tarkoitukseen niitä käytetäänkin. Innostavia banjoriffejä viljellään maneeriksi asti. Sanoitukset eivät ole kuolematonta lyriikkaa.

Nyt on käynyt ilmi, että mahdollisten musiikillisten rikostensa lisäksi Mumford & Sons on myös oikeistospedejen puolella. Erään brittiläistaustaisen musiikkivaikuttajan mukaan heidän isänsäkin kuuluvat ihmisryhmään "right-wing fuckers". Rikkaan perheen kakaroita, joiden hilpeän epäpoliittinen musiikki on osa pääministeri David Cameronin masinoimaa salaliittoa englantilaisuuden käsitteen rajaamiseksi keskiluokkaisiin kotiseutuaktivisteihin.

Vastakkainasettelu tiivistyy viimevuotisiin Lontoon mellakoihin. Jos Joe Kennedyltä kysytään, niissä ja niiden tiimoilta käydyssä mediasodassa oli vastakkain kaksi eri tavoin määriteltyä kansaa kuin parhaassakin sisällissodassa: oikea kansa purkamassa oikeamielistä turhautumistaan kadulla, ja väärä kansa, perheenisät ja -äidit, jotka pistivät pystyyn kansalaisliikkeen jälkien siivoamiseksi. Tosin Kennedyn mielestä kyse ei ollut kansalaisliikkeestä, vaan Cameronin hyvinvointivaltiokriittisen Big Society -ideologian mainoskampanjasta.

Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, ettei mellakoita voi irrottaa laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Omat kokemukseni erilaisista mielenosoittajapiireistä viittaisivat kuitenkin siihen, että näiden tapahtumien sosiaalinen dynamiikka tuo mukaan aina karkeasti ottaen kahdenlaista väkeä: niitä, joiden viha ja turhautuneisuus artikuloituu politiikkana ja niitä, jotka huomaavat, että nyt on räyhää tiedossa ja päättävät mennä mukaan. Sitten ovat tietysti vielä älymystön sivustakatsojat, jotka ovat kovin innokkaita etsimään romanttista vallankumousta mistä tahansa.

Sellaiset kuin Joe Kennedy.

Hänen kaltaisiaan on Suomessakin, ja heidän suhteensa heidän näennäisesti sympatisoimiensa ihmisten motiiveihin tuntuu usein vähän hämärältä. Tulee mieleen monia happamia aikalaiskuvauksia pahimman taistolaiskauden Suomesta, jossa samettitakkiset yliopisto-opiskelijat ramppasivat tehtaissa kertomassa työläisille, millaista on oikea tiedostaminen. Työläiset olivat ärsyttäviä, koska eivät halunneet maailmanvallankumousta, vaan isomman asunnon.

Siihen kulutuspositivismin aikaan ei ole enää paluuta, mutta nykypäivän köyhäkään ei halua romanttista vallankumousta, vaan paremman elämän. Vallankumousromantikon mielestä se, mitä köyhä pitää parempana elämänä, kuulostaa epäilyttävästi keskiluokkaiselta elämältä. Ja koska keskiluokka on kirosana, päätyy Joe Kennedykin itse asiassa edustamaan implisiittisesti kantaa, jonka mukaan köyhän pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen romanttiseen ja vallankumoukselliseen tower block -elämäänsä ja jatkuviin romanttisiin taisteluihin poliisia ja sikakapitalistia vastaan. Se on Kennedylle köyhän rooli.

Suositun uusfolk-skenen kardinaalivirhe taas tuntuu itse suosion lisäksi olevan yhteisöllisyyden kaltaisten ihanteiden lähestyminen leppoisasti ja positiivisen kautta. Kennedy kuvaa halveksuen skenen artistien taipumusta vierailla toistensa keikoilla ja rakentaa uraansa perinteisen kellarikämppämeiningin sijaan erilaisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja open mic -illoissa. Se kuulostaa hänestä iloiselta ja iloisuus taas on keskiluokkaista. Koska se ei ole aktiivisesti Cameronia vastaan, sen täytyy olla Big Society -teoreetikkojen suuren suunnitelman osa.

Kennedy ei siedä sitä ajatusta, että ainakin ne köyhät, jotka eivät ole aggression purkamisen tarpeessa olevia 16-vuotiaita, saattavat aika usein haluta ostaa Mumford & Sonsin levyjä militantin grimen sijaan. Ehkä he tulevat niistä jopa hyvälle tuulelle. Ja se on väärin tiedostettu se.

Vasemmistolaisena soisin jokaisen vasemmistolaisen muistavan, että vaikka hyväosaisuus maailmassa jakautuukin pöyristyttävän epätasapuolisesti ja siitä nauttivat enimmäkseen aika ikävät ihmiset, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että hyväosaisuus olisi huono asia. On typerää vaatia "kadulla" elävää ihmistä viettämään kaiken aikansa "kadun" tiedostamiseen, on typerää halveksia kerrostaloghetossa elävän vähäosaisen haavetta keskiluokkaisista nurmikentistä.

On typerää ja keskenkasvuista kuvitella, että viha on aina ratkaisu kaikkeen ja yhteisöllisyys ja säntillisyys vain keskiluokkaista harhaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti