Vaasankadulta oli päädytty jatkoille, ja ystäväni vaati soittamaan Lassi Valtosen kappaleen "Pispala". Olin skeptinen. Kyllähän minä Idols-Lassin tiesin. Sen hetken ajan, kun hän ehti olla kisassa mukana, useimmat tuntemani nuoret naiset ehtivät hehkuttaa hänen vilpitöntä olemustaan ja aitouttaan ja vakuuttaa varmaksi, että laulukilpailun kautta tai ei, Lassi löytäisi oman äänensä ja musiikilleen sitä arvostavan yleisön.
Valtonen itse ei tosin tuntunut tähän uskovan, vaan jättäytyi kisasta melkein saman tien ja ilmoitti keskittyvänsä rumpujen soittoon progebändissään. Varsinainen salamapoistuminen julkisuudesta. Kulisseissa alettiin kuitenkin soitella puheluja, ja ilmeisen nopeasti nuoren miehen pää saatiin kääntymään, koska nyt, saman kalenterivuoden aikana, hänen debyyttialbuminsa on jo kaupoissa monikansallisen yhtiön julkaisemana. Tällaisiin yhtiöihin lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuva saattaisi nyt hymähdellä kyynisesti.
Minä olen kai sellainen ihminen. Ainakin suhtaudun kyynisesti laulukilpailutähtien nopeasti väsättyihin esikoisalbumeihin. Samoin kriitikoihin, jotka yrittävät väkisin löytää näiden levyjen joukosta kehumisen arvoisia, koska jokin draaman laki vaatii, että sellaisiakin niissä on oltava. Esimerkiksi Anna Puun joillakin tahoilla kovastikin ylistettyjä levyjä en osaa pitää juuri laskelmoitua perussuomipoppia kummempina - syvälle käyvä herkkyyskin on Puun tuotannossa syvälle käyvän herkkyyden esittämistä.
Pispala-biisi veti kuitenkin hiljaiseksi. Vaikkei se ole mikään ilmeinen hitti, kuulosti se heti ensikuuntelulla, siinä kolmen maissa yöllä, ihan saatanan kovalta. Ei ole sen koomminkaan lakannut kuulostamasta, eikä stereoissani soimasta. Se on lähes arkaaisen kuuloinen folkballadi, jonka synkkä, vahvoin kuvin piirretty teksti kertoo pikkulapsesta harhailemassa kevään 1918 ratkaisutaistelujen jälkeisellä Tampereella. Valtonen tulkitsee sen todellakin aidon kuuloisesti, vaikkei teksti ole hänen omansa ja vaikken usko hänellä olevan minkäänlaista suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin. Hän vaan sattuu olemaan niin hyvä tulkitsija, että pystyy menemään oikeasti sisälle lauluihin.
Pieni selvitystyö paljasti biisin taustalta arvostamiani nimiä: säveltäjinä Tehosekoittimen ex-liideri Matti Mikkola ja DJPP:näkin tunnettu elektrotuottajaguru Street Kobra, sanoittajana 2000-luvun ylimmäisten nerojen kärkikaartia edustava Asa. Nämä ovat kaikki lahjakkaita muusikoita, jotka ovat enenevässä määrin tienaamassa leipäänsä tilaustyömarkkinoilta. Valtosen Kukin tyylillään -levylle on päätynyt myös samaan porukkaan kuuluvan Paula Vesalan tekstiä, ja kenties useilla biiseillä mukana olevat folkhenkilöt Matti Johannes Koivu ja Topi Saha ovat hekin haistaneet osaamiselleen olevan kysyntää.
Tässä on jo melkoinen ero ensimmäisen Idols-sukupolven biisinikkareihin, jotka olivat silkkoja palkkatyöläisiä. Levy-yhtiötasolla on varmaan kelailtu, että laulukilpailumenestyjiä alkaa olla maassamme jo vähän liikaa: tarvitaan uutta verta, uudenlaista näkemystä ja joukosta erottuvaa musiikkia. Sitten palkataan joukosta erottuva artisti sitä tekemään. Ero on freelancerin ja kuukausipalkkalaisen välinen ero, eikä riitä tekemään pysyvää muutosta. Mutta voidaan olla varmoja siitä, ettei Hannu Korkeaoja olisi koskaan pystynyt Pispalan kaltaiseen yksittäiseenkään täysosumaan.
Lassi Valtosen koko levy ei sentään yllä läheskään samalle tasolle. Kovin muistettavia sävellyksiä ei ole kuin tuo yksi, ja liian suuri osa materiaalista on liian tasapaksua folkpoppia, villapaitaisempaa Anna Puun toisintoa. Väistämättä tälläkin levyllä haisee se laskelmointikin. Se on tällä kertaa sellaista laskelmointia, joka esittää omaa vastakohtaansa. Pyritään siis luomaan vaikutelmaa vilpittömästä, hieman nuhjaantuneesta, aika vanhanaikaisesta musiikista vastaamaan artistin julkisuudessa antamaa kuvaa hukassa olevasta nuorestamiehestä sympaattisine 70-luvun viiksineen. "Suonsilmä"-biisin sekaan on jopa upotettu jonkun viskaalin dollarinkuvat silmissä heittämää selostusta yhä suuremmista ja elämyksellisemmistä kauppakeskuksista. Viesti on alleviivaava: Valtonen ei tuollaisiin keskuksiin jalallaan astuisi, hän polttaa mieluummin tupakkaa liiterin portailla tai pelaa pajatsoa huoltsikan baarissa.
No, hänen levyään niissä elämyskeskuksissa kuitenkin myydään.
Levyn päättää virkistävä, akustisella rämpytetty versio Pelle Miljoonan punk-klassikosta Nuoriso sairastaa syöpää. Valtonen jos kuka vaikuttaa itse sellaiselta hieman itseensä eksyneeltä nuorelta, joita Pelle biisissään ripitti. En tiedä, kuka coverin on valinnut, mutta siinä on herkullisia ironian tasoja. Se on viime aikojen oivaltavimpia suomipopin sisäisiä kierrätyksiä, ja Pispala taas on meikäläisen Idols-historian ylivoimaisesti paras biisi. Eiköhän näillä ansioilla tyydyttävä irtoa.
Pispalaa ei valitettavasti ole Youtubessa. Tässä levyltä ihan hyvä, niin ikään Asan tekstittämä ja yllättävän paljon Anssi Kelalta kuulostava avausbiisi "Tuhkaa ja hiekkaa".
http://www.youtube.com/watch?v=KCTvgBiH-Ak
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti