42. Shangri-la (Elämä ja kuolema, 2005)
On aika ottaa ensimmäistä kertaa käsittelyyn Kauko Röyhkän 2000-luvun tuotantoa edustava kappale. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että kovin montaa sellaista ei ole tulossa. Röyhkä teki yksinkertaisesti 80-luvulla ja 90-luvun alussa parempaa musiikkia ja kiinnostavampia tekstejä kuin sittemmin. Vaikka esimerkiksi tämänvuotinen Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levy on erinomainen, ei sekään yllä Nartun huippuaikojen piinkovalle tasolle.
Elämä ja kuolema taas on levynä Röyhkän heikoimpia, mutta yksi todellinen mestariteos siltä löytyy. "Shangri-la" herätti huomiota jo siitä yllättävästä syystä, että sen musiikillinen ilmiasu oli Röyhkän tuotannossa jotain täysin uutta. Kappale rakentuu kokonaan simppelille rokkikompille särökitarariffeineen; tämän päälle Röyhkä lähinnä puhuu säkeistöt, ja melodisempi kertosäe sisältää vain kappaleen nimen toistelua. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta soiton draivi on melkoinen, ja Röyhkän antautumuksellinen tulkinta vihjaa, että biisillä on ollut hänelle merkitystä. Teksti onkin miehen moniulotteisimpia.
Shangri-lalla tarkoitetaan populaarikulttuurissa yleensä paratiisinomaista paikkaa, idylliä. Sellaista biisissä etsitäänkin. Mutta paratiisi ei merkitse mitään, ellei ole helvettiä. Ensin pitää määritellä se tila, josta halutaan pois: sen vastakohta on shangri-la.
Röyhkää ei tunneta hengellisistä pohdinnoistaan, joten tekstin Uuteen Testamenttiin viittaava aloitus yllättää: "Ei ihminen elä pelkästään leivästä, sanottiin jo pyhässä tekstissä / Jeesus kävi Martan ja Marian luona, Martta vain touhusi / mutta Maria halusi kuulla mitä Jeesuksella oli sanottavanaan: / Shangri-la."
Kyseessähän on tunnettu raamatunkohta, jonka sanoma lienee se, ettei ihmisen tule olla pelkästään ajallisissa asioissa kiinni. On jotain niitä olennaisempaa. Martta ja Maria ovat myös arkkityyppejä, rationaalinen käytännön ihminen ja haihatteleva runoilijatyyppi. Röyhkän kertojahahmo on näitä jälkimmäisiä: "Minun oli nälkä mutten halunnut leipää / Minun oli jano mutten kaivannut vettä / Halusin jotain muuta / unta, lumousta, tuoksua joka lähti Marian korvasta." Nimenomaan tämä mystinen tuoksu määrittyy kertojan etsimäksi asiaksi. Se rinnastuu pelastukseen, josta Jeesus puhui, mutta tässä on tietysti kyse erilaisesta pelastuksesta.
Tarkemmin sanottuna kyse on, ainakin joskaan ei pelkästään, naisesta. Tai rakkaudesta. Parisuhteiden maailmaan teksti paalutetaan heti seuraavaksi: "Onko se edes kouluja käynyt, sanottiin / onko se minkään näköinen / Raivasin tieni märkien lehvien läpi / tunsin monia tuoksuja jotka saivat minut epäilemään suuntaa." Kertoja etsii oikeaa naista ja hänen kriteerinsä ovat erilaiset kuin ympäristöllä, joka arvostaisi elämänkumppanissa yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä: menestyvä ja edustava. Kertoja seikkailee röyhkämäiseen tapaan väärien naisten parissa ja näiden harhautettavana symbolisessa viidakossa.
Kertojalle yritetään vakuuttaa, ettei hänen tavoittelemaansa ole edes olemassa: "Ihmeitä kyllä tapahtuu muttei koskaan täällä / Palava pensas kyllä puhuu muttei koskaan täällä / Ota siis lusikka kauniiseen käteen, poika!" Kertojan kielto on tyly: "En ottanut." (Tämä yksittäinen, poikkeuksellisen nenäkkäästi äännetty lause kuuluu muuten kaikkien aikojen Röyhkä-suosikkihetkieni terävimpään kärkeen.)
Tässä maalaillaan kuvaa ahtaasta keskiluokkaisesta elämänpiiristä jälleen raamatullisten viittauksien keinoin. Syntyy mielikuva pikkukaupunkielämästä, jossa kirkossa pitää tietenkin käydä, mutta oikea usko olisi jo paheksuttavaa. Sama käännettynä parisuhteeseen: sellainen pitää olla, mutta todellinen rakkaus olisi kiellettyä äärimmäisyyksiin menemistä.
Seuraavissa säkeistöissä teksti etenee vaikeammin tulkittavaan suuntaan. Kuvataan kertojan etsintäretkeä: hän tapaa "miehen joka halusi miljoonia" ja "naisen joka kärsi pienistä rinnoistaan." Hän löytää autiotalon seinältä kirjoitusta ja näkee tv:stä elokuvan, joka tuntuu kertovan etsitystä paratiisista, syrjäisestä laaksosta, joka on "säästynyt suuressa sodassa".
Teksti laajenee yleiseksi kertomukseksi ihmisistä, jotka haluavat jotain vaikeasti saavutettavaa. Rivien välissä Röyhkä tuntuu sanovan, ettei näistä unelmista kannata luopua kyynisten, latistavien kommentoijien takia. Mutta samalla on selvää, ettei miljoonien puute tai pienet rinnat kenenkään elämää lopullisesti pilaa. Pitää vain nähdä näiden konkreettisten haaveiden taakse. Sieltä löytyy jotain vaikeammin määriteltävää, kenties sisäinen rauha tai jotain muuta yhtä itämaan viisaat -henkistä.
Tässä vaiheessa käy selväksi, ettei kertojankaan haave oikeasta rakkaudesta ole muuta kuin tätä samaa mystisen jonkin kaipuuta. Kenties hänelle rakkaus tai nainen on se konkreettinen, tilapäinen todellisen tarpeen ilmentymä. Tämän tajuttuaan kertoja löytää laaksonsa ja voi todeta: "Ensimmäistä kertaa mulla ei ollut kiire pois." Siis kiire etsimään jotain uutta, koska mikään jo saavutettu ei voi ikinä täyttää tarpeita. Länsimaisen modernin ihmisen syndrooma.
Lopussa palataan taas Raamattu-rinnastukseen: "Jeesus kävi Martan ja Marian luona / Martta vain touhusi, mutta Jeesus halusi kuunnella kun Maria sanoi hiljaa hänen korvaansa yhden sanan: Shangri-la." Puhuja ja kuuntelija ovat vaihtaneet osia. Myönnettäköön, etten ihan tarkkaan pysty hahmottamaan, mistä tässä auktoriteettiasemasta luopumisessa on kyse. Mutta hahmona Jeesus edustaa jotakuta, jolla on tieto hallussaan, tieto ja tie. Röyhkä siis kyseenalaistaa tässä mahdollisuuden siihen, että kenelläkään voisi olla tuollaista tietoa. Jokaisen pitää löytää oma sisäinen rauhansa omalla tavallaan. Eikä Jeesuskaan ehkä ollut vain kaikkea sitä, mitä keskiluokkaiset mielet ovat väittäneet hänen olleen.
Shangri-la on tyypillinen Röyhkä-teksti sikäli, että siinä korostetaan yksilön omien ratkaisujen tärkeyttä vastakohtana laumamentaliteetille. Se menee kuitenkin syvemmälle kuin miehen tyypillisin "säälittävää keskinkertaisuutta" -piikittely. Kyse ei ole vain siitä, että yksilöllisyys on esteettisesti tyylikkäämpää. Se voi olla myös ainoa kestävä tapa tavoitella jotain onneksi kutsuttua. Tietyllä tasolla teksti puhuu myös hektisestä kulutusyhteiskunnasta, jonka ulkopuolelle totuuden ja onnen etsijän on asetuttava.
Biisi rullaa sähäkämmin kuin useimmat vanhemman Röyhkän rokkivedot, ja puhelaulun dynamiikka toimii hämmästyttävän hyvin. Mistään räppäämisestä ei ole kyse, vaan Röyhkä kuulostaa lähinnä siltä kuin lukisi esseetä muistiinpanoista. Eihän tämä läpi menisi vähemmän karismaattiselta vokalistilta. Mukana on myös kivoja mausteita, kuten lähinnä kuulokkeilla kuunnellessa erottuvat rähisevät taustalaulut.
http://www.youtube.com/watch?v=l1XJ4RNMOqY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti