"Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset."
Joskus harvoin törmään kirjaan, jonka jokaista lausetta tekee mieli syleillä, siteerata ja ottaa omakseen. Sellainen kirja ei voi olla paksu, koska siinä ei saa olla sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Sellainen kirja voi kertoa mistä tahansa, eikä aiheella ole väliä, mutta yleensä sellainen kirja silti kertoo jostakin Suuresta, sillä yleensä sellaisia kirjoja kirjoittavat Suuret Kirjailijat.
En ollut aiemmin tiennyt Rosa Liksomin olevan sellainen, mutta luettuani hänen uuden romaaninsa Hytti Nro 6 tiedän sen aivan varmasti. Jännittävää kyllä, tämä pieni mestariteos ei herätä minussa halua tutustua Liksomin aiempaan tuotantoon sen laajemmin kuin olen jo tehnyt. Hytti Nro 6 tuntuu olevan niin tyylipuhtaasti vain oma itsensä. Tekisi myös mieleni sanoa, että se mitätöi kaiken muun, mitä suomalaiset ovat koskaan kirjoittaneet Venäjästä.
Oikeastaan Liksomin näkökulma tuntuu ainoalta, jonka suomalainen kirjailija voi ottaa suhteeessa Venäjään - tai ehkä sama pätee kehen tahansa suomalaiseen. On 1980-luku, Neuvostoliiton ruostuvalta raudalta katkuava loppukausi. On suomalainen tyttö ja juna Siperiaan, pimeyden sydämeen. On matka, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tulla tehdyksi. On Toinen, samaan makuuvaunuhyttiin ilmaantuva kaalikorvainen, potentiaalisesti väkivaltainen venäläismies, joka leuhkii naisjutuilla ja naistensa hakkaamisella, vetää suolakurkkua, smetanaa ja herooisia määriä teetä ja votkaa, kinuaa pillua, heittäytyy tunteelliseksi, nostaa maljoja, herättää jähmettävää pelkoa ja lopulta lähes vastentahtoista kiintymystä.
Mies on Venäjän näköinen ja kuuloinen: rumanvaikuttava, arvaamaton, julma, herkkä, kaiken överiksi vetävä ja täynnä omituisia, uskomattomia tarinoita. Tyttö on alakynnessä mieheen nähden niin kuin Suomi Venäjään. Jotenkin on silti selviydyttävä, ja ainahan voi nostaa yhteisen maljan.
Matka kestää epämääräisen ajan, päiviä tai viikkoja. Nähdään rannatonta lakeutta, loputtomia metsiä, taivaaseen kurkottavien savupiippujen varjossa kituvia kaupunkeja, kusista lunta, kolmijalkaisia koiria, rakennusjätettä, onnettomuuksia, kaalikeitonhajuisia asemaravintoloita. Välillä pysähdytään pidemmäksi aikaa, silloin on lähdettävä ostamaan viinaa ja purkitettua borssikeittoa. Periltä ei löydy mitään, paitsi oma minuus.
On tässä paljon muutakin, tytöllä on tausta ja traumansa, rakkauden kaipuu, mutta nämä asiat jäävät väistämättä sivuosaan maiseman ja miehen rinnalla. Liksom kirjoittaa niistä niin graafisesti että tottumattominkin taideproosan lukija näkee sen kaiken yksityiskohtia myöten. Tämä on niitä kirjoja, joista pitäisi tehdä elokuva, mutta kun ei voi. Toivon, että kaikki maailman tai ainakin Suomen kirjoja lukevat ihmiset lukevat sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti