torstai 11. elokuuta 2011

Välitiloista, paikoista tietoisuuden rajamailla

Kävin tänään ensimmäistä kertaa Kalasataman Konttiaukiolla. Päästäkseen sinne on hortoiltava metroasemalta noin kilometrin verran jossain entisen satama-alueen asfaltin, romukasojen ja sekavia ohjeita antavien valkoisten viivojen keskellä. Lähitulevaisuudessa tästä teollisuuserämaasta muokataan sliipattu porvarien asuma-alue, mutta toistaiseksi sitä muokkaustyötä tekevät virolaiset duunarit ja epämääräisissä tarkoituksissa edestakaisin ajavat autot vain voimistavat alueen myöhäiskommunistista sävytystä. Konttiaukiota ei ehkä enää ensi kesänä ole, en minä tiedä. Tänä kesänä sen pitkähkön kävelytaipaleen päästä löytyy hajalajitelma rahtikontteja ja telttakatos, jonka alla soittaa bändejä. Jossain aivan välittömällä lähietäisyydellä Hanasaaren voimalan painostavat savupiiput ja hiilikatokset ja Merihaan keskisormea kauneudelle näyttävät kerrostalotornit luovat ison mittakaavan taustaa pienen mittakaavan asioille, pienille bändeille, pienille ihmisille.

Konttiaukio on klassinen välitila, paikka joka on ja jota ei ole. Sinne päätyminen vaatii jonkin verran vaivaa, mutta ei liikaa. Se ei ole vielä klisee, vaikka liian monta kesää tätä samaa tekisi siitä sellaisen. Välitilalla tarkoitetaan paikkaa elämän ja tuonpuoleisen välissä. Urbaani välitila on paikka arkipäivän ja toismaailmallisen välissä. Eksoottinen kokemus niille, joiden ei tarvitse matkustaa Balille nähdäkseen runoutta ympärillään.

Minulla on ollut tänä kesänä onni viettää aikaa monissa tällaisissa paikoissa. Jotkut niistä ovat puistoja. Voisin mainita ainakin Lenininpuiston Helsingissä ja Lounaispuiston Jyväskylässä. Lenininpuisto on oudosti kätkössä suosittujen ajanviettoalueiden keskellä. Sinne voi olla jopa hankala löytää ilman opastusta. Kävin siellä ensimmäistä kertaa eräänä pimeänä yönä kesällä 2000 sellaisissa merkeissä, että paikka jäi kyllä mieleen. Jostain syystä vasta nyt 11 vuotta myöhemmin eksyin sinne uudestaan. Sinne on rakennettu romanttinen mini-Eurooppa, eräänlainen tunteiden Korkeasaari, omalla tavallaan väistämätön yksityiskohta Suomen kaltaisessa maassa. Kyllä se toimii hyvin. Ensitreffien onnistumistodennäköisyys kohoaa kymmenillä prosenteilla, jos ne sovitaan Lenininpuistoon ja eletään kesäaikaa.

Lounaispuisto on ihan erilainen paikka. Jos siellä istuu kesäyönä, ei enää ihmettele, miten Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin kirjoittaa. En ole mystikko, mutta kaikki tuossa pienessä viherkaistaleessa henkii selittämätöntä omituisuutta. Siellä liikkuu erikoisia hahmoja ja sen tiheäoksaisten pensasaitojen varjoissa piileksii aivan varmasti juuri niitä totuuksia, joista näen unta sunnuntain ja maanantain välisinä öinä. Miksi siellä on esiintymislava? Esiintyykö sillä lavalla joskus joku? Kreikkalaisen tragedian kuoro siellä laulaa kesäisin ensimmäisen viinipullon viimeisten jämien kohdalla Olavi Virran Hopeista kuuta.

Vielä voisin mainita Kruunuvuoren ja sen kadonneet huvilat, joita kävin Anniksen kanssa taannoin katsomassa. Helsingin kaupunkialueella, lyhyen kävelymatkan päässä tavallisen bussin päätepysäkistä, on uskomaton erämetsän, kallioiden, merinäköalojen ja rapistuneiden porvarisunelmien huvipuisto, jossa jokaisen tämän kaupungin asukkaan pitäisi joskus käydä. Ehkä sitten opittaisiin ymmärtämään, että idylleillä on tapana hajota ja hajottuaan muuttua artefakteiksi, osiksi kulttuurihistoriaa. Minä näin Kruunuvuoressa kaksi merkittävää asiaa: koiran haudan vuodelta 1903 ja pariskunnan nussimassa. Aikamme lyhyys ja lyhyen aikamme hienous tiivistyy näissä lähes peräkkäin koetuissa elämyksissä tavalla, joka huutaa runoa, Finlandia-palkintoa, edes paria onnen kyyneltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti