torstai 15. joulukuuta 2016

Novelli: Tuliunikot

Tarjosin tätä novellia Vaskikirjat-kustantamon goottilaisen kauhun antologiaan, mutta sitä ei hyväksytty mukaan. Vaikka tämä on osittain toimeksiannon sanelema tyylilajipastissi, olen tähän itse varsin tyytyväinen, joten miksenpä siis julkaisisi sitä itse saman tien. Tämä toimii myös eräänlaisena metatason teaserina seuraavalle projektilleni, historiallisten romaanien sarjalle. Kirjoitin nimittäin tämän ajatellen, että tämä on sarjan yhden päähenkilön, runoilija Aurora Almin, harvinainen, salanimellä julkaistu proosateos.



Tuliunikot



Julius ei odottanut kuivuneen kaivon luona. Pettymys tuntui hetken koko ruumiissa, oli pakko istua alas. Vanhojen omenapuiden varjot roikkuivat raskaina hiljalleen umpeen kasvavan aukion yllä. Kaikki niitä pienemmät yksityiskohdat piiloutuivat sydänyöhön. Ilman Juliusta täällä ei ollut mitään nähtävää, hän ajatteli, eikä ääntäkään kuulunut: tavanomainen yöllinen rapina ja rasahtelu tuntui kaikonneen kuin kaikki elollinen olisi paennut koko puutarhasta.

Mutta ei Juliusta voinut oikeastaan laskea elollisen piiriin.

Hän nousi, oikaisi hameensa, oli varomattomuuttaan kompastua kaivon kiveykseen ja tunsi houkutusta nostaa sen kansi ja katsoa syvyyteen. Mikä häntä sieltä tuijottaisi vastaan? Vain hänen omat synkät ajatuksensa. Hän ei kajonnut kaivoon, vaan kiersi sen ja astui alas lammenrantaan vievälle kapealle polulle. Sitä ei ollut helppo kulkea pimeässä, pensaiden yläoksat löivät häntä kasvoihin ja hameenhelma oli takertua alempiin. Mutta senkin polun hän oli kulkenut niin monta kertaa että osaisi sen sokeanakin, eikä hän nyt sokea ollut, puutarhassa ei koskaan ollut aivan pimeää, ei hänen silmilleen. Ohut nouseva kuu oli tosin tänä yönä pilvien peitossa, eikä tähtiäkään näkynyt. Oli kuin koko maiseman ylle olisi vedetty tummat verhot, jotka tekivät puutarhasta suljetun paikan vailla ulospääsyä.

Lammenrannassa hänen olonsa tuntui jo kevyemmältä. Täällä oli enemmän tilaa, ja vähäinenkin valo sai veden pinnan välkehtimään tyynnyttävästi. Hän seisoi katselemassa sitä. Talo oli hänen selkänsä takana, hän tunsi sen, muttei halunnut nähdä sitä. Kartanon vanha päärakennus, joka oli seissyt sijoillaan yhdennentoista Kaarlen ajoista asti. Mutta hänen sukunsa oli asettunut tänne paljon myöhemmin, olivat oikeastaan tulokkaita vasta, ja nyt heidän aikansa täällä oli jo päättymässä. Tuliunikot odottivat raskaina ja punaisina lammen ympärillä ja sulkivat hänet tiheään hiljaisuuteen.

Julius ei sitä rikkonut, oli vain yhtäkkiä hänen vieressään. Se oli Juliuksen tapa, eikä kukaan muu olisi sellaiseen äänettömyyteen pystynytkään. Hän ei enää säikähtänyt Juliuksen ilmestymistä, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen. Tämä kohotti kätensä, ja hän saattoi tuntea ilmavirran hivelevän poskeaan kuin loppukesän tuulenvireen.

Minä viivästyin, Julius sanoi, ja kohta kerron, miksi. Mutta mennään toki kalmistoon ensin. Tänä yönä on erityisen tärkeää, että olemme siellä.

Lammen vastarannalta alkoi kivetty polku entistä syvemmälle puutarhaan ja alemmas, kohti notkelman pohjaa. Sinne niitä oli haudattu, vuosisatojen saatossa täällä asuneita, hänen sukuaan ja vanhempia. Mitkä kaikki sodat kannaksen yli olivatkin pyyhkineet, nämä tilukset olivat säästyneet niiltä: oli täällä tietysti verta vuodatettu, mutta päärakennus oli seissyt paikallaan, puutarha villiintynyt rauhassa, ja ruumiit mullan allakin olisivat maatuneet kenenkään häiritsemättä, ellei levoton maa itse olisi niitä häirinnyt. Ja tuliunikot – ne olivat levinneet alas notkelmaan, niiden liekki paloi punaisena mustaa taivasta vasten.

Julius kulki edellä, polku vaihtui rapistuviksi portaiksi, jotka johtivat alas kalmistoon. Hänen teki mieli savuketta, mutta portaiden laskeutuminen hameessa vaati tarkkaavaisuutta, ja vasta tasaiselle nurmelle päästyään hän kaivoi savukerasian ja tulitikut esiin ja sytytti yhden. Sitten hän veti pitkän henkosen samaan aikaan kuin Juliuskin, ja heidän kummankin savurenkaansa kietoutuivat toisiinsa ja katosivat nopeasti yöhön.

He kulkivat vanhojen jalavien ja hopeapajujen varjoissa notkelman poikki. Ristejä ei pimeässä nähnyt, mutta hän tiesi kyllä niiden paikat: niitä oli täällä parikymmentä, metallisia kaikki, sillä jos täällä oli puisia joskus ollut, oli aika syönyt ne olemattomiin. Nämä säästyneetkin olivat ajan ja ruosteen tummentamia, eikä useimmista nimistä ja vuosista saanut enää selvää. Juliuksen tapaamiseen asti hän oli tiennyt vain omien lähimpien esivanhempiensa haudat. Nyt hän tiesi jo paljon enemmän. Mutta kaikkea ei tiennyt kukaan, ei Juliuskaan. Alkuperäisen omistajasuvun jäseniä oli kadonnut Euroopan ja Venäjän sotatantereille ja ties mille mielipuolisille seikkailuretkille, eikä heidän luitaan ollut saatu kuopattaviksi tänne. Ehkä he saivat siellä jossain nukkua ikiuntaan rauhassa.

Kartanon rakennuttajan ja ensimmäisen isännän, vanhan markiisin, haudan hän oli kyllä tiennyt aina. Sitä ei voinut olla huomaamattakaan. Järeä kivenlohkare seisoi omalla kumpareellaan kalmiston keskellä, ja siitä saattoi vielä erottaa tekstin: JACOB ALM 1661 1709. Isällä oli ollut tapana tuoda pyhäinpäivän iltana lyhty kiven juureen ja antaa sen palaa siinä yön yli. Isän oman kuoleman myötä tapa oli jäänyt.

He istuivat nyt kumpareen tasaiselle laelle, juuri siihen, missä lyhty oli aikanaan palanut, ja sytytti heille uudet savukkeet. Hän ajatteli tuntevansa Juliuksen käden ojentaessaan toisen tälle. Vain hipaisun, mutta se poltti niin, että hän ajatteli syttyvänsä itsekin liekkeihin. Täällä oli paljon kuivaa puuta ympärillä.

Lupasin selittää, miksi viivästyin. Sukulaiset ovat levottomia tänä yönä. He aistivat muutoksen, eivätkä he pidä mistään niin vähän kuin muutoksesta. Täällähän ei ole muuttunut mikään sen jälkeen, kun sinun esi-isäsi osti kartanon ja maat. Tiesitkö, että ensimmäisen syksyn mittaan hän oli jo vähällä jättää täällä kaiken sikseen, kun uskoi tulleensa huiputetuksi kirotun maan ostamiseen. Niin levotonta täällä silloin oli jopa päiväeläjien silmin. Mutta sittenhän tilanne rauhoittui vähitellen. Kunnes nyt. En tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta lupasin sukulaisille, että yrittäisin ottaa siitä selvän. Ja minä luulen, että sinä osaat auttaa minua siinä.

Hän oli hetken hiljaa, veti savua henkeensä, rauhoittui, ei syttynytkään tuleen.

“Ikävä kyllä osaan. Äiti aikoo myydä. Kaiken, rakennukset ja tilukset. Aika on nyt sellainen, hän sanoo. On ollut vallankumouksesta asti. Yhteydet Pietariin ovat poikki, ei täällä kulje enää ketään. Tämä on pian aaveiden maata kaikki. Ja isän omaisuus jäi suureksi osaksi rajan taakse, eikä sitä saanut sieltä enää vallankumouksen jälkeen takaisin. Se oli asunnoissa ja osakkeissa siellä rajan takana. Niinpä äidillä ei ole rahaa pitää tällaista paikkaa yllä. Rapistumassahan tämä on muutenkin, on ollut jo kauan, mutta jos ei ole varaa edes muutamaan työntekijään... Parissa vuodessa kaikki on raunioina. Nyt tästä vielä voi saada jotain, paljonkin. Niin sanoo äiti. Ja hän aikoo myydä tämän jollekulle uusrikkaalle huvilaksi tai miksi hyvänsä. Minulla alkaa olla runoja kokoelman tarpeiksi. Tarjoan kai niitä kustantajille. Ja nehän ovat kaikki Helsingissä. Niin että...”

Hän kääntyi katsomaan Juliusta, ajatteli näkevänsä tämän, ajatteli näkevänsä tämän kauniin, jotenkin antiikkisen sivuprofiilin, sitten tämän siroluiset kasvot ja eloisat silmät, kun tämä käänsi katseensa häneen. Hän ajatteli Juliuksen vetävän hänet syleilyynsä, pitelevän häntä lujasti, eri tavalla kuin kukaan mies voisi. Se muuttui säkeiksi hänen mielessään jo hänen ajatellessaan sitä.

“Mutta sinua minä ikävöisin, jos niin käy”, hän sanoi lopulta. “Ja minä pelkään säkeideni puolesta. Ne alkoivat tulla, kun tapasin sinut. Entä jos ne lakkaavat, kun eroamme?”

Julius ei vastannut pitkään toviin, ja äkkiä hän tunsi järjetöntä pelkoa, että tämä oli kadonnut eikä tulisi koskaan takaisin. Järjetöntä, koska tottakai Julius oli koko ajan siinä hänen vieressään, heidän savurenkaansa sekoittuivat nytkin toisiinsa. Hän nojasi hautakiveen, se tuntui vankalta hänen selkäänsä vasten. Kaikista puutarhaan haudatuista markiisi Alm oli Juliuksen mukaan se, joka ei kulkenut täällä öisin, vaan lepäsi tyynesti mahtavan kivensä alla. Markiisi oli kaatunut Pultavan taistelussa, mutta hänen ruumiinsa oli saatu pelastettua taistelukentältä ja tuotu tänne, haudattu maahan, jonka hän oli viisitoista vuotta aikaisemmin ostanut. Keneltä, siitä ei aikakirjoissa ollut mitään merkintää. Tämä oli ollut tulenarkaa maata silloin. Uusi tsaari oli jo suunnitellut nimikkokaupunkiaan, jonka valmistuminen lupasi kaikkea muuta kuin rauhaa kannakselle. Maasta tuskin oli tarvinnut maksaa suuria summia.

Jos äitisi aikoo myydä kaiken, en minä eivätkä sukulaiset voi siihen paljoa vaikuttaa. Me olemme sidottuja tähän maahan. Emme taloon, se voi vaikka palaa, ja tuhka ruokkikoon vainajia sitten. Ja me voimme kulkea täällä öisin niin rauhattomina, että tästä tulee mahdoton paikka elävälle elää. Mutta se ei ratkaise mitään. Ja säkeistäsi en osaa sanoa muuta kuin että sinun ne ovat ja jokin sinussa ne on herättänyt, vaikka kuinka kiittäisit niistä minua. Mutta tiesitkö, että minäkin runoilin aikanani. Sitä en kai ole sinulle kertonut. Ei niitä runoja kukaan silloin ymmärtänyt, minua pidettiin hulluna ja käskettiin lopettamaan. En ehtinyt sitä lopettamista kunnolla miettiä, kun sitten jo kuolin.

Hän ajatteli katsovansa Juliusta, tutkivansa tämän ilmettä, tutkimatonta. Yhtäkkiä hän tunsi kauhua. Se oli väistämätöntä joskus, vuosien paino heidän yllään oli niin musertava. Hän kuolisi mieluummin kuin näkisi Juliuksen kirjoittamat runot, eikä se kai onneksi olisi mahdollistakaan, aika oli ne hävittänyt, eikä Julius itsekään voinut niitä enää muistaa.

“On ehkä asioita, joille ei vain voi mitään”, hän sanoi ja antoi sammuneen savukkeensa pudota ruohoon. “En sitten tiedä, onko tämä sellainen. Minä tulen tietysti keskustelemaan tästä vielä äidin kanssa.”

Hän nousi ylös, puisteli ruohonkorsia hameensa helmasta, joka oli kasteesta märkä. Se sai hänet palaamaan todellisuuteen. Julius oli kadonnut, tämän poissaolo oli yhtä täydellinen kuin läsnäolo hetki sitten. “Rakastan sinua”, hän sanoi hiljaa, mutta ei tiennyt, kenelle sen sanoi. Ehkä itselleen.



Hän ja äiti söivät päivällistä hiljaisuuden vallitessa, vain kaappikello peräseinällä raksutti hetkiä harvemmiksi. Joskus nämä päivälliset olivat olleet aivan muuta, ilonpidon ja vilkkaan keskustelun venyttämiä pitkiä istujaisia, joiden mittaan oli juotu, naurettu ja kerrottu tarinoita. Siitä oli tietysti kauan, hän oli oikeastaan ollut lapsi silloin, isä vielä elossa. Ja ihmisiä oli niissä muistoissa ollut paikalla lähes aina enemmänkin kuin he kolme: naapureita, sukulaisia, ammatillisia tuttavia Pietarista, kulttuuriväkeä ja liike-elämän väkeä. Useita palvelijoita kantamassa ruokalajeja pöytään ja täyttämässä laseja. Nyt olivat hän ja äiti ja tuo vaitelias Reetta, jonka ohella heillä oli enää varaa kahteen ulkotöistä huolehtivaan kylänäijään. Eikä hänellä ollut puhuttavaa äidille sen enempää kuin äidillä hänelle.

Oikeastaan hän ei ollut edes läsnä. Hänen päässään oli säkeitä, hän odotti, että pääsisi kamariinsa kirjoittamaan ne ylös. Vasta kun ne näki paperilla, tiesi lopulta, millaisia säkeitä ne olivat ja mitä niille pitäisi tehdä. Julius oli kutsunut säkeitä hänen omikseen, mutta jostain ulkopuolelta ne häneen tulivat, ja hänen ainoa roolinsa tässä oli panna ne paperille. Siitä ne eivät enää katoaisi – vaikka saattoihan paperitkin aina polttaa.

Hän työnsi lautasensa syrjään ja oli jo lähdössä tuvasta mitään sanomatta, kun äiti sanoi hänen nimensä. Koska äiti oli viimeksi edes lausunut sen ääneen? Se häntä pidätteli, siinä täytyi olla jotain merkityksellistä. Hän istuutui uudelleen, samalle paikalle äitiä vastapäätä kuin äskenkin. Täällä saattoi nykyään valita paikkansa vapaasti. Tilaa oli.

Mutta sitten äiti ei sanonutkaan enää muuta, ja tuntui, että jonkun piti hiljaisuus täyttää. Niinpä hän aloitti empien: “Kyllä minä ymmärrän kaikki nuo järkisyyt, jotka puhuvat myymisen puolesta, mutta on muutakin... Minusta tuntuu, että jonkinlainen tuho kohtaa minua tai ehkä meitä molempia, jos menetämme tämän kaiken. Etten saisi enää koskaan rauhaa sen jälkeen. Jos täälläkään nyt on mitään rauhaa ollut.”

Hän ei tiennyt, oliko äiti koskaan tavannut tämän paikan levottomia yöasukkeja. Oli varmasti ainakin kuullut niistä tai lukenut kuvauksia kaikenlaisista ajan haalistamista muistiinpanoista, joita jos kuka kartanon varhaisemmista herroista oli jättänyt jälkeensä. Hän ei ollut niistä asioista äitinsä kanssa koskaan puhunut, eikä isänkään. Eikä hän ollut nähnyt mitään ennen Juliusta. Oli outoa ajatella, kuinka vähän aikaa siitä ensikohtaamisesta oli.

“Sinä olet aina ollut kiintynyt tähän paikkaan”, äiti sanoi toteavaan sävyyn. “Ihmekös tuo, kun et tiedä muuta kotia. Mutta minä... minä kasvoin Pietarissa, ja sinne minun sydämeni jäi, kun raja suljettiin. Kestin täällä varjojen saartamana niin kauan kun pääsin sinne, ihmisten keskelle ja valoihin, aina kun sitä todella tarvitsin. Mihin minä nyt täältä menisin? Viipuriin kai, mutta sekin on vain kylä... Minua oikeastaan kammottaa elää täällä. Eikö sinua? Sinähän olet nuori. Luulisi, että haluaisit pitää hauskaa ja tavata ikätovereitasi. Täällä sinun osaksesi jää seurustella vain kuolleiden kanssa.”

Se tuntui hänestä yllättävältä sanavalinnalta, mutta ehkä äiti ei ollut tarkoittanut mitään erityistä. Hänen oli turha yrittää jatkaa tätä pidemmälle, se alkoi tuntua jo vaaralliselta. Ehkä minuun on sytytetty jotain, mitä yksikään elävä ei voi toiseen elävään sytyttää, hän ajatteli.

“Sinähän tämän kaiken omistat”, hän sanoi äidille. “Teet tietysti omaisuudellasi, mitä parhaaksi näet. Minä menen nyt kirjoittamaan.”

Hän kiipesi jyrkät portaat kamariinsa jonkinlaisen kiivauden vallassa. Se tiesi yleensä parhaita säkeitä.



Ilta oli jo aikaa sitten pimentynyt, kun hän havahtui pöytänsä ja muistikirjansa äärestä. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut hyvin vaimean äänen tai nähnyt jotain aivan huomaamatonta silmänurkassaan. Mutta hetki oli jo mennyt, hän oli kadottanut sen. Hän nousi seisomaan, meni ikkunalle ja katsoi puutarhaan, joka oli vaiti ja liikkumaton ja kätkeytyi itseensä.

Ei ollut vielä hänen ja Juliuksen aika. Mutta hän tiesi kirjoittaneensa sen, mitä sinä iltana kirjoittaisi, ja äiti oli varmasti jo mennyt nukkumaan. Hän katsoi muistikirjaa pöydällä, ajatteli että lukisi syntyneet säkeet vasta seuraavana päivänä, kun ne tuntuisivat jonkun vieraan kirjoittamilta. Ei hän nytkään enää juuri muistanut niitä. Jotain sellaista niissä oli, että ne saivat kiviset rakennelmat sortumaan ja niiden jäänteet ajautumaan valtavina tomupilvinä tuulten mukana kaukaisiin maihin.

Lukulamppu oli suunnattu valaisemaan pöytää, muuten kamari oli jäänyt hämärään, ja hän näki varjonsa heijastuvan valtavana seinälle. Se oli yli-ihmisen, planeettojen kohtaloista päättävän kaikensäätäjän varjo. Siltä hänestä hetken aikaa tuntui. Veri myrskysi hänessä. Oli pakko päästä ulos. Hän lukitsi kamarin oven takanaan ja laskeutui portaat hiljaa. Talo oli pimeä, kaappikello raksutti omaa aikaansa, tähän aikaan yöstä sen kuuli kaukaa.

Yö oli viileämpi kuin edelliset, siinä alkoi olla syksyn tuntua. Se selvitti hänen päätään hieman, mutta jonkin kuumeen vallassa hän edelleen oli kiiruhtaessaan ensin kaivolle ja sieltä suoraan tiheikön läpi lammelle. Pilviä ei nyt ollut, tähdet ja nouseva kuu heijastuivat vedenpinnasta, kutsuivat häntä. Hän riisuutui lammenrantaan, heitteli vaatteensa kostealle nurmelle mitään ajattelematta ja mistään piittaamatta, nyt oli kiire. Vasta kun hänen kehonsa rikkoi lammen pinnan, tunsi hän tulen alkavan sammua ja sydämenlyöntiensä hidastuvan. Hän kääntyi selälleen, hengitti syvään, katsoi taivaan äärettömyyttä ja kaukaisia tähtiä. Ehkä ne näyttivät juuri tästä katsottuna erilaisilta kuin mistään muualta. Juuri tästä hän ei ollut niitä koskaan aikaisemmin katsonut näin.

Hän ajatteli Juliuksen olevan tässä myös, vaikkei niin ollutkaan. Miltä tämän kädet tuntuisivat hänen vartalollaan, millaiseen kylmään liekkiin ne sen sytyttäisivät. Siihen ajatukseen hän olisi halunnut uppoutua, mutta Julius ei ollut tässä eikä koskettaisi häntä. Hänen oli ymmärrettävä se ruumiin ja ruumiittomuuden välinen ylittämätön kuilu.

Olihan kaikenlaisia välimatkoja ja etäisyyksiä, vaikka nyt täältä noihin tähtiin. Voitaisiinko täällä maan päällä koskaan rakentaa ja sytyttää sellaista roihua, että se tähdissä nähtäisiin? Se ei voinut olla mahdollista, mutta silti sitä oli tavoiteltava. Hän kiepahti ympäri, ui rantaan ja pukeutui, vaikka olikin märkä ja tunsi alkavansa kylmettyä heti kun oli noussut lammesta.

Hän tiesi, että oli mentävä kalmistoon. Hänen elävä verensä ajoi häntä sinne kuoleman paikkaan, ja outoa kyllä, hän tunsi taas lämpenevänsä laskeutuessaan portaita tuliunikkojen keskelle, missä olisi luullut olevan kolkompaa kuin puutarhan korkeammilla kohdilla. Tämähän oli se notkelma, johon hallausvalla oli tapana keräytyä juuri tällaisina viileän kirkkaina loppukesän öinä. Ja jotain vaaleanharmaata ja haituvaista täällä leijui nytkin, mutta hallaa se ei ollut. Hän erotti ääniä sen seasta, kaukaa kuiskittua puhetta, toismaailmallisten tuulten kantamaa. Ja hän näki ensimmäistä kertaa ihmishahmoja, erilaisia kuin Julius, hauraammin kokoon kursittuja, rajaviivoiltaan häilyviä.

Hän halusi kävellä suoraan niiden keskelle, nähdä ja kuulla ne lähempää, mutta ne loittonivat hänen lähestyessään. Silti niitä oli kaikkialla ympärillä, ja vaaleanharmaa riekaleinen peite kätki ristit sisäänsä. Markiisin hautakumpuakaan ei näkynyt, mutta sen jykevän ja levollisen läsnäolon saattoi aistia. Nämä muut, ne väistivät sitä, kävivät piirileikkiä sen ympärillä. Hänen verensä oli aivan kuumaa ja kohisevaa nyt, vaikka hän näki ruohonkorsista jalkojensa juuressa yön viileyden.

Hän seisoi aloillaan, kuunteli ja alkoi kuulla.

“...Isonvihan aikaan minut vietiin orjaksi Venäjälle, sain ahertaa pahan pajarin keittiössä ruoskan alla, ja kun minä sieltä pakenin ja pääsin tänne kotiseudulle taas, oli minun päässäni jokin väärin ja tukalasti. Minä valelin itseni lamppuöljyllä ja sytytin komean roihun tuossa koivukujalla. Poltin monta kaunista puuta mukanani, ja vaikka uudet istutettiin heti tilalle, kesti niiltä kauan kasvaa yhtä komeiksi...”

“...minä jouduin mukaan siihen Anjalan salaliittoon, juovuksissa puhuin suuni sivu ja kaduin sitä jo seuraavana aamuna, mutta ei sitä enää saanut tekemättömäksi. Kun meidät sitten pidätettiin, ja minutkin tuomittiin kuolemaan, päätin olla itse kohtaloani nopeampi ja sain lainattua muuaalta vanhalta upseerituttavaltani pistoolin ja ammuin kallooni kuulan. Vannon, että ehdin tuntea, miten aivoni syttyivät tulipalloksi, jonka ajattelin loistavan loukattua oikeutta kauas linnanmuurien tuolle puolen. Ja minutkin olisi muiden mukana armahdettu, ellen olisi kuvitellut itse hallitsevani omaa kohtaloani. Se minua valvottaa...”

“...minä olin Porvoon valtiopäivillä sen Aleksanterin sodan jälkeen ja juhlin siellä ankarasti, sillä ajattelin Suomenmaalle koittavan nyt paremman huomisen. Aivan ympäri juovuksissa olin eksynyt johonkin latoon kaupungin liepeille nukkumaan, ja sen ladon sitten toiset juopuneet tuikkasivat tuleen tietämättä, että minä olin siellä humalan horteessa. Se minua jäi kalvamaan, että Suomenmaan uudesta aamusta tulikin minun viimeinen iltani...”

Hän kuunteli, ja kalmiston ilma tuntui niin kuumalta, että se olisi voinut syttyä itsestään. Menneiden vuosisatojen liekit leimusivat hänen silmiensä takana. Sitten hän äkkiä tajusi harsomaisten hahmojen hävinneen, yön olevan taas kirkas ja kuulas. Tuli sammui, häntä paleli, hän oli edelleen vettynyt ja paljon pienempi taas. Mutta kun hän istuutui viileälle ruohikolle, jonkin ristin juureen, hän tajusi Juliuksen olevan siinä. Julius oli hiljaa, hänestä tuntui, että tämä katseli häntä tarkkaavaisesti, jotain etsien.

“Mutta mikä sinun tarinasi on”, hän sanoi hiljaa, se ei oikeastaan ollut kysymys, ellei sitten hänelle itselleen.

“Ei siitä ole tarvetta puhua. Minua ei muisteta tämän kartanon historioissa. Mahdanko muistaa aina itsekään mitään.”

Hän ajatteli katsovansa Juliusta silmiin, ajatteli niitä pohjattomina syvänteinä, joista kaikki tärkeä, koko se liekki kaikessa kirkkaudessaan, katsoi vastaan. Liekki, joka ei saisi palaa loppuun.

“Minun on saatava tietää”, hän kuiskasi. “Se on minunkin asiani.”

“No... Lyhyesti kerrottuna. Isäni käski minun polttaa ne runot kartanon suuressa uunissa, joka ainoan. Hän ajatteli niiden pilaavan suvun maineen, jos joku olisi kyllin hullu julkaistaakseen ne. Nuori kun olin, tottelin, vaikka tuntui melkein mahdottomalta tehdä se. Seuraavana talvena sairastuin keuhkotautiin, ja se vei minut nopeasti. Sitten luhistui isäni terveys. Kai hän ajatteli tietämättään aiheuttaneensa kuolemani. Kesän korvalla hänetkin haudattiin, ja kartano ja maat myytiin sinun suvullesi. Minun sukuni taas hiipui hiljalleen olemattomiin. Kaikenlaisia runoja on sen jälkeen kirjoitettu, mutta ei sellaisia kuin ne minun olivat.”

“Ei ennen kuin nyt”, hän sanoi.

“Niin. Ei ennen kuin nyt.”

“Mutta mistä minä sitten sain tämän liekin? Kerro! Sinun täytyy kertoa.”

“Olen kertonut jo. Se on sinussa itsessäsi. En tiedä miksi, eikä tiedä kukaan muukaan. Sinun on elettävä sen kanssa, että sinun säkeesi ovat tulesta syntyneitä.”

Hän oli hiljaa, ei katsonut Juliusta, ei olisi voinutkaan katsoa. Hän hytisi hieman, ja kartanon varjo tuntui lankeavan notkelman ylle, minne se ei tavallisina öinä koskaan yltänyt.

“Minä luulen tietäväni, mitä minun täytyy tehdä”, hän sanoi sitten, ja ilma tuntui lähes jäätävältä.

“Sitten sinun on tehtävä niin.” Lämpimämpi virtaus pyyhkäisi hänen poskeaan, ja Julius oli poissa.



Hän näki sekavia unia, kääntyili vuoteessaan alinomaa ja heräsi myöhään, viluisena ja hikisenä, muistamatta yöstä ensin mitään. Iltaan mennessä hänellä oli korkea kuume, ja seuraavat päivät kietoutuivat raskaaksi pumpuliksi, jonka läpi kahlaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Äitiä hän ei juuri nähnyt, Reetta kävi tuomassa hänelle liemiruokia ja kuumaa juotavaa. Tohtorin kutsumisesta ei ollut puhetta, ja viikon jälkeen hän alkoikin olla parempivointinen ja päästä varovaisesti liikkumaan.

Kuu alkoi niihin aikoihin olla täysi, ja hän ajatteli odottavansa seuraavaan kuuttomaan yöhön. Sinä aikana ei tapahtunut juuri mitään. Hän ja äiti karttelivat toisiaan, puutarhasta hän pysyi poissa. Joitakin kertoja hän otti runovihkonsa esiin, mutta säkeitä ei tullut, eikä hän ollut niitä odottanutkaan.

Viimeisenä päivänä tuli sitten kai Viipurista herrasmies kamaripalvelijoineen, äänekäs ja huonokäytöksinen, ja äiti vetäytyi kirjastoon suljetun oven taakse tämän kanssa. Herrasmies oli niinkin äänekäs, ettei keskustelun aihe jäänyt hänelle epäselväksi,eikä sekään, että alustavaan sopimukseen päästiin. Ilta alkoi siinä vaiheessa olla jo myöhäinen, ja syksyllä pimeä tuli varhain. Niinpä herrasmies ilmoitti jäävänsä yöksi, ja hänelle ja kamaripalvelijalle osoitettiin vierashuoneet, joihin he tahtoivat illallisensakin. Hän itse yhyttäytyi illalliselle äitinsä seuraan ensimmäistä kertaa päiväkausiin, mutta äiti oli kovin vähäsanainen. Hänen oli lopulta suoraan kysyttävä, aikoiko äiti myydä. Kyllä aikoi.

“Oletko aivan varma tästä? Muista, mitä minä sanoin sinulle ennen sairastumistani. Tiedän, ettette te vielä kirjoittaneet papereita. Tämä on minun viimeinen pyyntöni.”

Äiti huokaisi. “Tälle asialle ei voi enää mitään. Olen miettinyt sitä kaikilta kannoilta. Älä ole noin dramaattinen, vaikka runoilija oletkin. Minä olen jo katsellut meille asuntoa Helsingistä. Kartanosta saaduilla rahoilla voimme ostaa niin ison huoneuston, että mahdumme siihen kyllä kumpikin.”



Hän oli valmistautunut hyvin. Ullakolla oli sahanpurua ja puujätettä riittämiin, oli vanhoja sanomalehtiä ja roskaromaaneja, ja hänellä tulitikkuaskeja niin kuin tupakoitsijalla on. Kartano oli vanha ja kivijalkaa lukuun ottamatta puuta. Etukäteen hän oli miettinyt, mihin sijoittaisi sytykkeet ja missä järjestyksessä kävisi ne tuleen tuikkaamassa, jotta itse ehtisi parhaiten ulos.

Hän meni huoneeseensa samaan aikaan, kun äiti meni nukkumaan, mutta pakkasi vanhaan, olalla kulkevaan ratsastuslaukkuun välttämättömät vaatteet ja toilettitarpeet, savukeaskeja ja vihkon, jonka takasivulle hän oli kirjannut muistiin tärkeitä osoitteita. Kun hän arveli kaikkien varmasti nukkuvan, hän pysytteli yhä valveilla lueskellen ja seinäkelloa tarkkaillen, kunnes vasta pari tuntia ennen aamunkoittoa lähti kierrokselleen, joka oli nopeasti ohi. Vielä siinä vaiheessa, kun hän sulki ulko-oven takanaan, kaikki kartanossa oli näennäisen hyvin. Mutta koivukujan alussa hän pysähtyi katsomaan ja näki jo punerrusta yläkerran ikkunoissa, ja kun hän kujan päässä maantielle tullessaan katsoi uudestaan, erottui puiden lomasta selvä kirkas kajastus, varhainen aamuöinen aurinko, vaikka matkaa oli puolen kilometriä.

Hän käveli rivakasti asemalle. Hänen saapuessaan sinne päivä alkoi kajastaa ja jostain kantautui miellyttävää savunhajua. Lipunmyynti oli juuri avattu, ja ensimmäinen juna Viipuriin lähtisi pian. Hän osti lipun siihen ja jatkolipun Helsinkiin.

Vaunuosastossa ei ollut ketään muita. Hän asettui mukavasti, otti koskemattoman uuden runovihkon esiin ja antoi säkeiden tulla. Ne olivat viileitä säkeitä ja vapaita, niitä ei kahlinnut mikään, ne kahlitsivat itse maailman.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Eduskuntavaalimietteitä ja -propagandaa

Eduskuntavaalit alkavat olla sen verran lähellä, että sosiaalisessa mediassa ja vähän tosielämässäkin aktivoidutaan. Poliittista puhetta on ilmatilassa huomattavasti normaalia enemmän. Välillä se meinaa ottaa voimillekin, mutta lopulta on tietysti hirveän hyvä asia, että politiikka saa edes näin kausittain viihdetulvan keskellä sille kuuluvan painoarvon.

Vasemmistolaisen on vaikea suhtautua tulossa oleviin vaaleihinkaan mitenkään superoptimistisesti. Mitä todennäköisimmin seuraava pääministerimme ei ainakaan ole Alexander Stubb, ja sitä voi kyllä pitää jonkinlaisena voittona. Vaan eipä tuo Sipilä vaikuta oikein missään suhteessa paremmalta vaihtoehdolta. Toivo tänä keväänä perustuu ennen muuta vasemmistolla ja vihreillä täydennetyn punamultahallituksen mahdollisuuteen ja siihen, että keskustastakin löytyy Sipilää vähemmän libertaareja toimijoita, jolloin tuollaisen hallituksen linja voisi parhaimmillaan olla aika selvästi vasemmalla Sipilän julkisuudessa esittämästä. En tiedä, onko tällaisilla haaveilla kovin realistista kantopintaa.

Syrizan murskaava vaalivoitto oli kyllä hyvinkin innoittava kokemus, ja vaikka Euroopan-laajuisen valtapelin kyyniset realiteetit ovat nyt päässeet Kreikka-keskustelussakin odotuksenmukaisesti niskan päälle, ei kreikkalaisten äänestäjien antamaa signaalia sovi väheksyä. Kyse ei ollut vähemmästä kuin ensimmäisestä kylmän sodan jälkeisestä esimerkistä siitä, että eurooppalaisessa valtiossa muodostetaan radikaalivasemmistolainen hallitus.

Optimistisesti voi ajatella tämän olevan vasta alkusoittoa.

Mitä Suomeen tulee, maanvyörymävoittoa ei vasemmistolle taida näissäkään vaaleissa tulla, mutta tuskin tulee tappiotakaan, ja monenlaiset osavoitot vaikuttavat mahdollisilta tai todennäköisiltäkin. Ennen kaikkea nuoren vasemmiston noususuhdanne tuntuu olevan tosiasia monissa eri vaalipiireissä.

Helsingissä on aivan realistista odottaa jo kolmattakin kansanedustajaa, ja hyviä ehdokkaita on täällä valinnanvaikeudeksi asti. Oma valintani on Petra Malin , joka sosiaalityöntekijänä omaa vähempiosaisten arjesta sellaista käytännön tietoa, joka liian monelta poliitikolta puuttuu. Voisin hyvin äänestää myös Veronika Honkasaloa, Heikki Patomäkeä tai monia muitakin ehdokkaitamme.

Varsinais-Suomessa Li Andersson on suvereeni ehdokas, joka tulee saamaan ansaitun äänivyöryn. Hän ei ole vähempää kuin uuden vasemmiston etummainen tiennäyttäjä. Kotiseudullani Lapissa äänestäisin Anni Ahlakorpea : Lapissa laitavasemmisto on aina ollut vahva, mutta sukupolvenvaihdosta kaivataan sielläkin, ja Ahlakorven kaltaisista tekijöistä se syntyykin. Samoin Oulun piirissä Hanna Sarkkinen on juuri sitä, mitä eduskuntaan tarvitaan. Pirkanmaalla äänestäisin varmasti Anna Kontulaa joka on terävät kyntensä Arkadianmäellä jo näyttänytkin.

Tämä on tietysti tämmöistä oman puolueen mainostamista ja vaalipropagandaa, mutta sen taustalla on aito toive, että Suomesta alettaisiin seuraavalla vaalikaudella taas tehdä vähän inhimillisempää ja ihmisläheisempää paikkaa - puhumaan vähempiosaisistakin elävinä ja hengittävinä olentoina, eikä vain numeroina tilastojen miinussarakkeessa. Minusta sen ei pitäisi kuulostaa kovin vallankumoukselliselta ajatukselta.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Anne Brunilan kirjallisuuspoliittiset kannanotot

Finlandia-palkinto on mielivaltainen kädenjälki suomalaisessa kirjallisuudessa. Viime joulun alla sen sai Jussi Valtonen romaanistaan He eivät tiedä mitä tekevät. Finlandia-palkinnon myöntää aina yksittäinen "diktaattori" enimillään kuudesta ehdokasromaanista. Valtonen sai palkintonsa Anne Brunilalta, joka on mm. Sampo-konsernin, Stora Enson, Sanoman ja Koneen hallituksien jäsen. Talouselämä-lehti on nimennyt Brunilan vuoden 2014 vaikutusvaltaisimmaksi suomalaiseksi päättäjänaiseksi.

Tämä tarkoittaa, että Brunilalla on suomalaisista naisista eniten valtaa tuhota suomalaisten naisten, miesten ja muiden elinolosuhteita juuri nyt. Lyhyesti sanottuna Anne Brunila on teknokraatti, jonka rakkaudesta ihmisyyteen ei ole juurikaan näyttöjä - hänen ihmisvihastaan sitäkin enemmän.

Jussi Valtosen kirja on pohdiskelevinaan eläinaktivistien ja eläinkokeita tekevien tutkijoiden vastakkainasettelun kautta sitä, miten me yritämme puhua toisillemme, emmekä onnistu siinä. Se on kertomus monilla eri tasoilla ja koko ajan traagisemmin toistensa ohi puhuvista tyypeistä.

Että jos vaan ei oltaisi kohtuuttomia vaan otettaisiin ihan iisisti, niin sitten voitaisiin... niin, jatkaa tätä samaa.

Tätä, joka on Anne Brunilallekin hänen omaisuutensa kasannut.

Finlandia-ehdokkaiden joukossahan oli myös Suomen 2000-luvun ylivoimaisesti paras romaani, Anni Kytömäen Kultarinta. Valtosen yritelmä on siihen verrattuna aivan pientä pikkusirkutusta. Ymmärrän kyllä, miksi Brunila ei ole Kultarintaa halunnut palkita.

Hänhän pelaa annetulla korttipakalla. Kultarinta ei ole peliä, se on jotain maailmaa muuttavaa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Spekti, kokoomus ja naisviha

Minulla oli ilmeisesti tänä sunnuntaina tylsää, koskapa tein sellaisen pienen ajatusharjoituksen, että otin asiakseni kuunnella Suomen Spotifyn tämänhetkiset 10 suosituinta kappaletta. Lähtökohtana ei ollut ylimielinen halu vittuilla "kansan syville riveille". Pidän popmusiikista, jos se on hyvin tehtyä. Mutta vaikka se olisi paskaakin, on kulttuurikriitikon näkökulmasta kiinnostavaa selvittää, mitä solukämpissä ja teinietkoilla just nyt kuunnellaan.

En usko, että minkään aikakauden nuorison makumieltymykset ovat sattumanvaraisia. Ne heijastelevat kyseistä ajanhetkeä ja muokkaavat sitä. Tämä tuntuisi olevan erityisen totta nykyään, kun politiikallekin esitetään samankaltaisia vaatimuksia kuin vaikkapa popmusiikille.

Tässä ilmiössä taas on kyse eräänlaisesta demografisesta silmänkääntötempusta. Kun katsoo Suomen lähitulevaisuuden väestörakennetta - tai ihan vaikka vaan seuraa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista - voi pian päätellä, etteivät sedät ole todellakaan menettäneet valtaansa, eivätkä ole menettämässäkään. Mutta vaalit ratkaistaan Suomen kaltaisessa maassa hyvinkin pienin äänimarginaalein, ja nykyisen dadapolitiikan oloissa juuri nuorten ihmisten kaltaisilla heikosti aktivoituvilla ryhmillä voi olla ratkaiseva merkitys.

Tästä päästäänkin siihen, että tätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn kuunnelluin kappale on tämä hiljaiseksi vetävä tekele,  joka ei ole millään muotoa edes musiikkia sen enempää kuin Stubbin tekemä politiikka on politiikkaa. On olemassa musiikkia, joka on keskisormen näyttö musiikille; on olemassa politiikkaa, joka on keskisormen näyttö politiikalle.

Linkin takaa löytyy Spekti-nimisen artistin kappale Macho Fantastico. Tämä artisti julkaisi viime vuonna albumin nimeltä Diktaattorimies, jonka kansiteemana oli, no, diktaattorius. Tuo hassunhauska, lämmin ja aina yhtä pörröinen aihe.

Uuden hittibiisin härski naisvihateema sopii hyvin kuvaan.

Onhan kykypuoluekin jo ottanut repertuaariinsa demokratian halveksumisen rinnalle myös freesin ja ajantasaisen vaatimuksen, jonka mukaan naisten pitäisi toisaalta antaa nuorille kokoomuslaisille helposti pillua, mutta toisaalta myös sitoutua parisuhteisiin heidän kanssaan




sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ilman negatiivisuutta ei ole toivoakaan

Sopivasti itsenäisyyspäivän alla ilmestyi vuoden viimeinen Rumba ja siinä perinteinen Vuoden voittajat -haastattelu. Artikkelissa jututetaan aina kolmea tavalla tai toisella vuoden mittaan tekemisissään onnistunutta muusikkoa. En ole koskaan aiemmin ajatellut tuon "voittaja"-ilmauksen tarkoittavan mitään sen erityisempää. Koska taide harvemmin on palkkatyötä, siitä puhuttaessa tavataan jotenkin automaattisesti käyttää tällaista kapitalismin ja urheilukenttien retoriikkaa.

Tämä Jose Riikosen kirjoittama haastis Elastisesta, Haloo Helsingin Ellistä ja Rane Raitsikasta vaatii kuitenkin pienen kommentaarin. Tällä kertaa jutun viitekehys on nimittäin  yhteiskunnallinen.

Lähtöpiste: marraskuisessa Suomessa sataa ja tuulee. Talous sakkaa, ihmiset angstaavat, levyjä ei enää myydä.

Toimittaja kulkeutuu Kampin keskuksen kattokerroksissa sijaitsevaan eliittibaariin tapaamaan kolmea muusikkoa, jotka määritellään vuoden voittajiksi. Juttu on rakennettu eräänlaisen kirjallisen euroviisumodulaation varaan: kun tekstiä on takana noin kolme neljäsosaa, vetää Riikonen Ellin, Elan ja Ranen taskusta positiivisuuskortin, jonka pitäisi saada meidät uskomaan, että kaikki on päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta hyvin.

Köyhyys ja kurjistuminen nimittäin saavat ihmiset haluamaan elämyksiä.

Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla, Riikonen järkeilee.

Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat, Elastinen dadailee.

Vaikka on vain vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha, visioi Elli mahdollisuutta, että joku fiktiivinen köyhä perhe tosiaan haluaisi käyttää viimeiset rahansa hänen eläkerahastonsa kartuttamiseen.

Sitten päästään luonnollisesti Cheekin stadionkonsertteihin. Vaatimattomasti levyjä myyvä Rane Raitsikka asetttuu tässä hyödyllisen idiootin rooliin.

Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta? -- Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois. -- Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa.

Livemusiikkibisnes on kuitenkin tilastojen valossa laskussa siinä kuin levymyyntikin. Näissä molemmissa yleisen kurjistumisen kanssa käsi kädessä on kulkenut kehitys, jossa pienenevästä kakusta yhä suurempi osa menee yhä harvemmille tahoille. Cheekin stadionkeikat ovat Suomen mittakaavassa paraatiesimerkki tästä.

Tämän suuntauksen suurimpiin hyötyjiin kuuluva Elli fiilistelee Ranea: Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä.

Siis semmoista yhteisöllisyyttä, josta he joutuvat maksamaan Ellille, Cheekille, Elastiselle ja asianomaisten taustajoukoille.

Elli jatkaa: Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla stadikalla ja minulla oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata.

Tämä onkin tärkeä kohta. Ihmisen subjektiivista tunne-elämystä ei voi mitätöidä. Se on aina yhtä arvokas. Kannattaa kuitenkin huomata, että Elli viittaa tässä toisen käden tunne-elämykseen: häntä liikutti se, että ihmiset liikuttuivat Cheekin keikasta. Tässä siis menestyjä liikuttuu siitä, että prolet ovat menneet toisen menestyjän nalkkiin.

Fiiliksissä olevia ihmisiä näkee muuallakin kuin toistaistoisten kokoomusräppäreiden stadionkeikoilla. Missään nimessä vahvan tunnetilan kokeminen ei edellytä stadionkeikalle päätymistä. Itsekin olen muistaakseni kokenut joitakin vahvoja tunteita, vaikka olen ollut stadikalla vain yleisurheilun EM-kisoissa 1994.

Jutun lopussa toimittaja Riikonen solmii positiivisuuslankojaan yhteen ja nostaa esille senkin mahdollisuuden, että joku voisi olla eri mieltä.

Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisubailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvalla kyynelillä rahastamisesta.
Tässä vaiheessa Elli nostaa luonnollisesti esiin kateuskortin.

Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja.

Jee
, Kimmo huudahtaa.

Helvetin hyvä, Rane komppaa.

Näin siis ilmastonmuutos, kädetön talouspolitiikka, törkeä eturyhmäsuhmurointi, veroparatiisikapitalismi ja maailmanlopun marraskuun tihkusateet on kaikki kuitattu vaatimuksella olla positiivinen ja mennä Cheekin stadionkeikalle tai ostaa Elastisen mainostamaa proteiinirahkaa.

Näin yhteistä todellisuutta muokataan vastuuttomilla sanoilla.

Mutta ei se ole negailua, että uskaltaa sanoa asioiden olevan pielessä. Se on todellista positiivisuutta. Kun tiedostaa ongelman, voi alkaa miettiä keinoja sen muuttamiseksi.

Tällaiset omassa eliitissään elävät Elat ja Ellit eivät haluakaan muuttaa mitään. He hyötyvät vallitsevasta tilanteesta, vaikkakin vain vaatimattomasti ylikansallisiin isoihin poikiin verrattuna.

Me muut tarvitsemme negatiivisuutta. Ilman sitä ei ole mitään toivoa.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kirjoittajan vuosi 2014

Ilmeisesti kolme blogia journalismin ja kaunokirjallisuusharrastuksen kylkeen on vähän liikaa, koskapa tätä ei kuluneena vuonna ole tullut liikaa päivitettyä. Vuoden aikana olen julkaissut Aurinkoiselta puolelta -otsikon alla vain seitsemän kirjoitusta: yhden novellin, kaksi romaanikatkelmaa, kaksi puolipoliittista purkausta, yhden turhautuneen musiikkikriitikon angstauksen ja yhden listauksen elämäni keskeisistä paikoista.

Kuten tästä suppeastakin otannasta käy ilmi, Aurinkoiselta puolelta on pysynyt juuri sellaisena sekalaisen materiaalin kaatopaikkana, jollaiseksi sen alun alkaen tarkoitinkin. Harjukatulainen-blogissa on runoja, Salamaisemassa musiikkiesseitä, kaikki muu kuuluu tänne.

Proosan kirjoittamiseen liittyvät pyrintöni ovat toki olleet koko ajan keskeinen osa tätä blogia. Täällä olen julkaissut useita novelleja, jotkut niistä vain täällä. Taannoisen Lähiöromaani-käsikirjoitukseni valmistumista oli täällä mahdollista seurata aika tiiviistikin. Välillä olen purkanut mietteitäni kirjoittamiseni päämääristä.

Nyt voisi vaihteeksi vilkaista lähimenneisyyteen - ja vähän tulevaisuuteenkin. 2014 on ollut minulle kirjoittajana tapahtumarikas vuosi, joka huipentui esikoisteokseni julkaisuun, vaikkakin vähän eri tavalla kuin olisin vuosi sitten otaksunut. Mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että tunnen (taas kerran) olevani pyytämättä ja yllättäen murroskohdassa.

Vuosi sitten olin saanut Lähiöromaanin valmiiksi ja lähdin kohtalaisen suurin odotuksin tarjoamaan sitä erinäisille kärkipään kustantajille. Huonostihan siinä kävi, sillä palautetta tuli vain geneeristen hylkäysten muodossa. Olihan se kieltämättä pettymys, sillä olin käsikirjoitukseen tyytyväinen, ja olen edelleen. Tavoitteeni oli kuvata jonkinlaisen springsteeniläisen romanttisen realismin keinoin erään betonilähiön nuoria, mutta samalla käsitellä elämän umpikujia ja ulospääsyn mahdollisuuksia laajemminkin.

Lähiöromaani oli myös reaktio tiettyihin puutteisiin, joita olin suomalaisesta proosasta löytävinäni. 1) Se tuntuu katsovan vuosi vuodelta tiiviimmin historiaan tämän hetken sijaan. 2) Kuvatessaan nykypäivää se kuvaa turhan usein... no, esimerkiksi kirjailijoita, toimittajia tai muita kirjoittajiensa kaltaisia ihmisiä. Jos se kuvaa lähiötyyppejä, sillä on taipumusta karikatyyreihin.

Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole totuuksien kertominen asioista, mutta halusin joka tapauksessa kirjoittaa toden näköisiä henkilöitä, joita lukija voisi ymmärtää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Puheet, musiikkimaku, koko sosiaalinen viitekehys: näihin kiinnitin huomiota. Salakuuntelin aika paljon henkilöideni kaltaisia ihmisiä projektin aikana. Se oli kiinnostavaa ja palkitsevaa.

Tuskinpa sille romaanille enää mitään sen kummempaa tapahtuu, mutta tulipahan tehtyä. Hylkäysmaileissa on se hyvä puoli, että niitä tipahtelee pääsääntöisesti aika harvakseltaan, eivätkä kaikki kustantamot vastaa koskaan. Ei ole sellaista dramaattista pistettä, jossa tajuaisi suunnitelmiensa menneen reisille. Se valkenee ikään kuin ajan kanssa. Siinä vaiheessa olin jo kauan sitten ehtinyt siirtyä eteenpäin, ja saatoin vilpittömästi ajatella, että itseäni tyydyttävän romaanin saaminen valmiiksi on joka tapauksessa jotain, mitä ei ainakaan kannata katua.

Lähiöromaanin jälkeiset kuukaudet menivät vaiheillessa. Ensisijaisesti minun oli tarkoitus kirjoittaa siinä välissä erästä musiikkiin liittyvää tietokirjantapaista, ja teinkin sitä varten kohtalaisen määrän taustatyötä, mutta huomasin tällaisen teoksen vaatiman työmäärän olevan loppujen lopuksi suurempi kuin tavanomaisen romaanin - ja aivan liian suuri osa siitä oli raakaa haastattelunpurkua, siis todella tylsää ja aikaavievää hommaa. Projekti meni jäihin, vaikka ei olekaan lopullisesti haudattu.

Sitten oli vielä eräs toinen, lähes sanoinkuvaamattomia ja toinen toistaan omituisempia esteitä kohdannut hanke, josta en viitsi tässä edes sanoa enempää.

Näiden suunnitelmien mutkistuessa aloin ajatella yhä enemmän "Kumpula-romaania", jonka olin jo vuosi, pari sitten hahmotellut Lähiöromaanin jonkinlaiseksi temaattiseksi jatkoksi. Keväällä 2012 olin käynyt ensimmäistä kertaa Kumpulan kyläjuhlilla ja koko kaupunginosassa. Hirttäydyin välittömästi ajatukseen tuosta paikasta, joka vaikutti saavuttamattoman "yhteisöllisen" idyllin ruumiillistumalta, niin tarkalta likiarvolta onnelasta, että sellaisen olemassaolo haiskahti suoralta vittuilulta (ellen sitten jonkin käsittämättömän ihmeen kautta pääsisi itse livahtamaan sinne).

Olen ottanut tavakseni stalkata Kumpulan puutalojen asukkaita kaikkina vuodenaikoina. Liikun viipyvin askelin Limingankadulla ja yritän näyttää siltä, etten kurkkisi pihoille. Olen ilahtunut jokaisesta ruostumaan jätetystä lumilapiosta, ovathan ne todisteita siitä, että Kumpulassa asuu pikkuporvareiden sijaan hurmaavia hippejä, joilla keskimäärin korkeasta tulotasostaan huolimatta on elämänarvot kohdillaan.

Mutta kun sitten mietin, millaisen romaanin Kumpulasta voisi kirjoittaa, päädyin ikään kuin huomaamattani rakentelemaan varsin klassista kuvausta keskiluokan kulissien sortumisesta ja ihmisten jokapäiväisen elämän naamiaisleikeistä. Sen päähenkilöksi uhkasi vielä tulla perhe-elämäänsä kyllästynyt harrastelijamuusikko, joka ihastuu nuoreen naiseen.

Keksin romaanille kyllä hyvän nimen - Puutarhajuhlien jälkeen - ja joitakin pahimmat kliseet karttavia rönsyjä ja sivupolkuja, mutta vaikuttaa selvältä, miksei se ole missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Tämä homma alkoi kuulostaa uhkaavasti Juha Itkosen romaanilta, eikä edes hän itse ole viime vuosina ollut hirveän hyvä Juha Itkonen.

Koska kaipasin Kumpula-romaanin kanssa tuskaillessani edes jotain mielekästä tekemistä, josta voisi jopa nauttia, tulin sopineeksi Kuoriaiskirjat-kustantamoa pyörittävän ystäväni Tuomas Salorannan kanssa, että kirjoittaisin firman profiiliin sopivan pienoisromaanin. Kuoriaiskirjat julkaisee spekulatiivista fiktiota usein hieman pulp-henkisinä pehmeäkantisina. Varsinainen genreviihde ei ole ihan minun juttuni, mutta jotain sen suuntaista on kuitenkin tullut takavuosina kirjoitettua. Muistin novellin nimeltä Erämaan morsian - tosiaankin vain muistin, sillä alkuperäinen on hävinnyt suureen dataerämaahan jo vuosia sitten - rekonstruoin sen ja laajensin kompaktiksi, painettuna 70-sivuiseksi kertomukseksi.

Ja tässä se nyt on, puun takaa tullut esikoisteokseni. Ei lähiöromantiikkaa, ei keskiluokan angstia, vaan vuosisatojen taakse, pseudohistorialliseen hämärään sijoittuva synkkä rakkaustarina. Julkkareita vietetään itsenäisyyspäivänä kantabaarissani Molotowissa.

Ensimmäiset kommentit teoksesta ovat olleet rohkaisevia, ja koko tämä sivuprojektilta alun alkaen tuntunut hanke on tainnut huomaamatta kääntää kirjoittajantietäni uuteen suuntaan. Erämaan morsiamen valmistuttua olin ajatellut käydä tosissani Kumpula-romaanin kimppuun ja yrittelin useaankin otteeseen päästä alkuun, mutta ei se saatana vain toimi. Kumpulasta kaupunginosana tulen varmasti vielä joskus kirjoittamaan, mutta tämä idyllin tuhon konsepti on alkanut maistua puulta itsestänikin, ja tämä, jos jokin, on varma merkki siitä, ettei juttu tule ketään muutakaan kiinnostamaan.

Ironista kyllä, saarnattuani pitkään aikalaisromaanin puolesta, luulenkin kirjoittavani seuraavaksi jotain historiallista. En tosin mytologisoidusta myöhäiskeskiajasta, vaan itsenäisen Suomen tasavallan varhaisemmista vaiheista: vuodet 1918-40 ovat tämän maan historian kiinnostavinta ja oudointa aikaa, ja olen ottanut tavakseni ahmia kaiken niitä koskevan, mitä vain käsiini saan.

Ja on minulla eräs melko pitkälle kehitelty romaani-ideakin tähän pakkomielteeseeni liittyen. Jos nyt lähtisikin työstämään sitä.

Lupaan muuten yhden asian. En kirjoita perheromaania. Kumpula-romaanista uhkasi sellainen tulla: siinä eräs keskeinen ongelma. Perheromaaneja on tarpeeksi, eikä minun asiani ole tuottaa lisää tauhkaa itselleni vieraaseen kontekstiin.

torstai 11. syyskuuta 2014

Helsinkiläisestä siltarummusta

Monet Kekkosen ajan poliittiset käsitteet ovat nykypäivän helsinkiläisten poliitikkojen kielenkäytössä pannassa, mutta jotkut käyttökelpoiset jaksavat elää: "siltarumpupolitiikka" lienee yksi sellainen. On hirveän hauskaa kuitata pääkaupungista käsin mikä tahansa maakunnista tuleva kehitysehdotus siltarumpupolitiikaksi. Kun on ilmeistä, ettei kukaan oikeasti halua asua maakunnissa, on myös ilmeistä, että kaikki sikäläisten elinolosuhteiden parannusehdotukset ovat "siltarumpupolitiikkaa". Niiden taustalla on oltava jokin salajuoni.

Täysin väärässähän helsinkiläiset eivät ole. Maakunnissa todella suhmuroidaan, kähmitään ja harrastetaan "siltarumpupolitiikkaa" silloinkin, kun sillalle tai rummulle ei ole minkäänlaista tarvetta. Politiikka tuntuu olevan sellaista. Minulle rovaniemeläisenä tässä ei ole mitään uutta. Kotikaupungissani on silloista ja rummuista varmaan katkerampia kokemuksia kuin monessa muussa paikassa.

Mutta helsinkiläisten poliitikkojen on turha ottaa tässä vaiheessa hurskasta ilmettä. Siltarummut ovat täällä vain hieman erinäköisiä kuin maakunnissa.

Kun siltarumpupoliitikko kynyttää eduskunnassa äänestäjilleen sillan, lopputuloksena ainakin on silta.

Kun Helsingin kaupunginhallitus kynyttää budjettikehyksen ulkopuolelta 425 000 euron erillisrahoituksen täysin turhanpäiväiselle tapahtumalle, johon pitää anella feikkiyleisöä sosiaalisessa mediassa, lopputuloksena ei ole siltaa. Lopputuloksena on melkoinen määrä oikeutettuja kysymyksiä siihen suuntaan, että mitä vittua täällä tapahtuu.

Hieman aiemmin eräiden koulujen hallinnollista yhdistämistä perusteltiin 140 000 euron säästöillä. Sillä tarkoitettiin "rahansäästöä" opetustoimelle määrätyn budjetin sisällä, siis rahan siirtelyä paikasta x paikkaan y.

Tämä MTV Push -rahoitus tuli kuitenkin budjetin ulkopuolelta. Se on siis taikahatusta revittyä rahaa, jota juuri tähän tarkoitukseen yllättäen oli, vaikka esimerkiksi opetustoimeen tai alibudjetoituun sosiaalitoimeen ei.

Semmoista on helsinkiläinen siltarumpupolitiikka.